Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Mar 11, 2023 21:39:44 GMT 2
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Mar 14, 2023 16:44:03 GMT 2
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Mar 20, 2023 21:24:14 GMT 2
Auringonpaistetta ja äidin neuvoja 20.3.
Leian pilkullinen runko rallitti alakentän lumista hiekkaa pitkin. Siellä täällä oli eilisen sateen jälijiltä lumikasoja ja lätäköitä, ja joka kerta, kun tamman kaviot koskettivat maata ilmaan lensi rapaa. Leian valkoiset jalat olivat värjäytyneen rusehtaviksi ja mun saappaat upposivat nilkkaan asti kosteaan lumeen. Tamma veti jälleen yhden ympyrän mun ympäri ja otti sitten taas spurtin kentän toiseen päätyyn. Ilma oli tuulinen, mutta aurinkoinen ja juuri siitä syystä mä en ollut viitsinyt nousta pilkullisen ratsuni selkään. Se oli ottanut muutosta ja kevyemmästä hölkkäilystä vähän itseensä ja vaikka se ei aikaisemmin ollut hölmöillyt narun päässä ainakaan mun kanssa, nyt kentälle kävellessä urpo oli meinannut kaahata tiehensä. Sopivalla ärähdyksellä poni pääsi kyllä kurissa ja nuhteessa aidatulle alueelle, mutta irti päästessään se oli ottanut sellaisen pierupukkilaukan toiseen päätyyn, että olisi herkemmät heppatädit kauhistelleet. Heppatädeistä puheen ollen, äiti maleksi kentän reunalla. “Kulta rakas, eikö sun kannattaisi tulla tänne aidan viereen niin ei käy mitään? Leia näyttää aika villiltä tänään”, nainen huuteli huolehtivaisena ja mä pyöräytin silmiäni huiskaisten kädelläni äidin suuntaan. Riikka Havia ei pelännyt sotkea käsiään, mutta jos se jotain jännitti niin sinkoilevia hevosia. Vaikka molemmat tyttäristä sellaisia omisti ja äiti oli Alinan takia ollut hevosten kanssa tekemisissä yli kaksikymmentä vuotta, vaikka sitten ihan kentän reunalta. Leia rallitti taas mun ympärillä ja hymyilin, kun tamma hidasti ja käveli sitten luo. Se oli sisäistänyt hyvin mun oman tilan meidän yhteisellä harjoittelulla ja tarjosin sille omenanamin, joita pilkullinen tuntui rakastavan yli kaiken. “Oliskohan nyt rällätty tarpeeksi?” mutisin ja napsautin riimunnarun kiinni. Leia pärski tyytyväisenä ja lähti rauhallisesti kävellen mun vierellä kohti porttia. Mä kohottelin äidille kulmiani voitoniloisena, kun Leia ei ollutkaan hyppinyt mun päälle ja murtanut mun kalloa. “Me kävellään joku lyhyt lenkki vielä loppukäynneiksi, niin sä voit mennä tekemään Leian mössöt valmiiksi”, ohjeistin ja nopean rapsutuksen kautta nainen lähti poninhäntä heiluen kohti päätallia. Äiti oli ollut mukana, kun Reetta ja Vera olivat antaneet kaiken kattavan esittelykierroksen ja näin ollen osasi ainakin suurin piirtein jo suunnistaa tallin käytävillä. Tärkeimpänä se ainakin tiesi missä Leian karsina oli, joten eksymisen vaaraa ei juuri ollut. Lyhyt lenkki sujui ilman sen kummempia ihmeitä. Vera tuli vastaan suurella kirjavalla orillaan, johon Leia olisi miellään tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta valitettavasti siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, joten ohitimme toisemme hyvän turvavälin kera. Talliin saapuessa ohjasin tammani suoraan pesariin. Leiaa epäilytti vahvasti seinällä oleva pesuletku, mutta pienellä suostuttelulla (lahjomisella) kirjava suostui astelemaan senkin hirvityksen viereen. Tilannetta paransi vielä sekin, että äiti ilmestyi rehuhuoneesta mössöjen kera ja näin ollen Leiska pääsi iloisena imuroimaan ämpäriään. Sen bravuuriksi muodostuneen söpö ilme–yllätyshyökkäys mash-turvalla moovin kohteena oli tälläkin kertaa äiti, joka ei tuntunut oppivan liikkeen vaarallisuutta sitten millään. Silmiään pyöritellen se pyyhki mustasta untsikastaan mössöraitoja rapsutellen kuitenkin seuraavassa hetkessä tamman harjamartoa, josta pilkullinen nautti oikein olan takaa. Rapsuttelun sijasta mä avasin vesihanan ja kuuluvan puhahduksen saattelemana Leia hyväksyi kohtalonsa. “Voi raukka, joutuiko se pesulle?” Veran hymyilevä ääni kuului edestä päin ja Leiska kunnon hurmurina tervehti tytön käsipuolessa olevaa oria oikein korvia vihlovalla hirnahduksella. “Pakko sitä oli vähän huuhtasta, ettei se kuraa teidän hienoja tiloja”, äiti vastasi sanavalmiimpana, kun mä olin ehtinyt mumista vain ‘joo’ lyhyen hymyn kera. “Haha, luulen, ettei Leia taida olla kyllä meidän tallista ainoa, joka sietäisi näillä keleillä pesulle”, brunette naurahti vetäen ratsuaan mukanaan epäilemättä toisen puolen pesarille. Olin juuri siirtynyt viimeiseen jalkaan, kun ovi kävi jälleen. Tällä kertaa tulija oli Viljo, johon olin tietämättäni törmännyt jo torstaina. Seuraavan kerran sunnuntaina keskustelu oli mennyt suurin piirtein “Hei” “Hei” “Niin sä olit sen Leian omistaja?” (Mulla oli Leian harjapakki kädessä ja riimu olalla) “Joo Katariina, tai Kata miten vaan haluat” (miksi sanoin näin, oli täysi mysteeri itselleni) “Kiva, mä oon Viljo”, ja sitten poika asteli tiehensä jättäen minut pohtimaan, mikä siinä oli, että puhuminen extemporee oli niin saamarin vaikeaa. Nyt toinen kaksosista tervehti kohteliaasti taluttaen siskonsa tapaan kirjavaa hevosta perässään. Näin sivusilmällä äidin ryhdin kohentuvan naisen iskiessä silmänsä minuun. Mä tiesin tasan tarkkaan mitkä sanat sieltä seuraavana tulisi. “Kukas tämä komea nuori mies oli?” se kysyi ja mä pyöräytin silmiäni jostain Leian jalkojen tasalta. “Äiti, mä olen ollut täällä kirjaimellisesti viikon ja sä katselet jo mulle paria”, mä sipsisin äkäisenä ja rukoilin, ettei aikaisimmat tuntilaiset olleet ehtineet vielä tallille asti. Tai vielä pahempaa, jompi kumpi kaksosista olisi kuuloetäisyyden päässä. “Kunhan kysyin”, äiti kohotteli viattomana olkiaan. Sama keskustelu oli käyty noin about tuhat kertaa aikaisemminkin. Naiselle tuntui olevan täysin uppo-outo ajatus se, etten kuvitellut tulevaisuuttani jokaisen vastaantulijan kanssa, kuten äiti oli joskus upeassa nuoruudessaan tehnyt. “Tehnyt”, sillä sitten tuli kuvioihin Alinan isä ja kaikki muuttui. Tai jotain muuta yhtä teatraalista. “Seuraavalla kerralla otan iskän mukaan”, totesin noustessani kyykystä. Äiti hymyili edelleen viattomasti rapsuttaen Leiaa, joka tuntui olevan ihan äidin juonessa mukana.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Mar 27, 2023 19:31:12 GMT 2
Joululahja 24.12.22
Kello oli noin puoli kahdeksan, kun äiti tuli kuiskien nykimään mua sängystä. Alina nukkui mun huoneen sohvalla, koska se oli joululomien takia kotona käymässä ja unisena mä yritin repiä peittoa takasin päälle. “Äiti lopeta, jouluaattona saa nukkua pitkään”, mutisin ja äiti vain jatkoi. “Nouses nyt unikeko, tän takia sä haluat herätä”, se sipisi ja hiipi sitten ulos ovesta – epäilemättä hakemaan Helleä parempiin herätystoimiin. Mä totesin mieluummin herääväni oman käteni kautta ja nousin istumaan sängylle, koska mun kiinnostus oli herännyt. Niin minkä mä halusinkaan nähdä?
Äidin auto hurisi hiljaa, kun me noin 45 minuuttia myöhemmin ajettiin pois pihatieltä. Maisemat vilisi mun väsyneissä silmissä ja mulla on fiilis, että mä nukahdin jossain kohti hetkeksi. “Äiti mitä ihmettä? Kello on vähän yli kahdeksan jouluaattona ja sä ajat mut tallille? Eihän mulla tänään mitään tuntia ole. Ne loppu toissapäivänä”, kysyin ihmeissäni, kun auto kaarsi Perhoskummun ratsastuskoululle. Äiti vaan virnisteli tyhmänä ja mä nousin autosta hämärälle tallipihalle. Ovi oli kiinni, mutta ikkunoista paistoi keltaista valoa. Mä tiesin, että tässä kohti aamua hevosille oli jaettu jo aamuheinät ja luultavasti niitä loimitettiin paraikaa. Äiti hipsi toiselle puolelle autoa ja viittoi mut mukaansa talliin.
Lämmin ilma löi vasten kasvoja ulkoilman pakkasen jälkeen ja kuulin heti hevosten syömisen äänet. Tallinomistaja Eelis seisoi meitä vastassa ja salaliittolaisen elkein se hymyili äidille tervehdyksen. “Haluaisitko sä nähdä, mitä tänne saapui eilen?” mies kysyi ja mä nyökkäsin hämmentyneenä. Eelis ja äiti johdatti mut ponipuolen käytävälle, jossa mun hämmästyksekseni odottti iskä ja Alina. “Häh? Mä luulin, että sä nukuit vielä?” tenttasin siskolta, joka virnisteli sekin salamyhkäisesti olkiaan nostellen. Eelis asteli kulmakarsinalle, josta edellinen Väiski poni oli myyty vähän aikaa sitten. Nyt karsinasta urkki kaunis pilkullinen poni, jolta tippui heinää suusta, kun se pysähtyi tutkailemaan sitä katselevaa joukkoa. Mun aivoissa löi tyhjää ja kysyin ensimmäisen kysymyksen, joka päähän pälkähti: “Tuleeko se tuntikäyttöön?” Eelis naurahti huvittuneena ja nyt vasta huomasin, että isällä oli puhelin kädessä. Kamera oli osoitettu mua kohti ja mun kurkkuun nousi pala, kun aloin aavistella mitä tuleman piti.
“Sen nimi on Cantaloupeia, eli Leia”, äiti sanoi kyyneleet silmissä, “Se on koeajalla jos teillä ei natsaa, mutta jos kaikki menee hyvin… Leia on sun .” “Mitä helvettiä?” multa pääsi. Pään valtasi huutava hiljaisuus ja sitten mun silmät täyttyi niin isoista kyynelistä, etten mä eteeni nähnyt. “Hyvää joulua kulta”, äiti kuiskasi ja sulki mut halaukseen. En saanut sanaa suustani, kun mä tuijotin ponia, joka oli jo etukaviot ulkona karsinasta käymässä läpi Alinan taskuja. Siskokin hymyili silmät kiiltäen ja iskä muodosti samat sanat suullaan, mitä äiti äsken sanoi ääneen. “Alina on koeratsastanut sen ja entisen omistajan mukaan se on tosi kiltti. Ratsuponi ja 9 vuotta. Menee esteitä ja koulua. Ja maastoilee yksin ja porukassa”, äiti selitti vähän tukahtuneella äänellä, enkä mä edelleenkään saanut sanoja päähäni.
Leia ojensi pilkullista turpaansa haistellakseen tai etsiäkseen herkkuja, tiedä sitä ja mä ojensin kättäni sille vastaan. Edelleenkään mä en paljoa nähnyt, mutta oma poni?
Oliko parempaa joulua edes olemassa?
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Apr 6, 2023 12:28:29 GMT 2
Kultasaaren kisat 25-26.3.
Meidän ensimmäiset kisat oli katsottu kalenteriin jo ennen muuttoa ja samaan aikaan mä olin oottanut niitä kuin kuuta nousevaa, mutta myös kalistellut hampaitani kauhusta. Mun edelliset kisat oli ollut viime kesänä ratsastuskoulun Pietillä, joka oli Perhoskummusta mun ylivoimainen lempiponi. Samaan aikaan, kun olin iloinnut Leiasta, olin myös kokenut huonoa omaa tuntoa siitä, että “unohdin” Pietin. Vaikka enhän minä mikään erikoinen ratsastaja ruunikon elämssä ollut. Samaan tapaan asiakas kuin kaikki muutkin, vaikka olinkin saanut välillä erivapauksia tallilla työskentelyni takia. Esimerkiksi juurikin kisoihin osallistuminen, joka oli yleensä vasta helppo a tunneilta eteenpäin vaihtoehtona. Nyt äidin auton nokka kuitenkin osoitti tarkasti kohti Kultsaaren suuntaa Hangossa. Mä olin katsonut meille yhteensä kolme luokkaa, joihin me osallistuttaisiin ja vaikka kello olikin vasta seitsemän pintaan aamutuimaan, mä olin ihan virkeänä liikenteessä. Äiti ei ollut ihan samalla aaltopituudella ja haukotteli aina välillä. Täktomintien vähitellen lähestyessä mun vatsanpohjassa rupesivat lehahtelemaan pienet hermostuneet perhoset. Tänään meillä olisi vain yksi luokka, mutta se oli esteitä, jotka kipusivat 70 senttiin. Leia oli ollut vähän virkeänä, mutta kuitenkin ihan rauhallisella mielellä, joten varinaisesti mä en huolehtinut meidän maaliin pääsemisestä. Eniten mua huoletti tasainen ratarytmi, josta Miia oli torstain tunnilla muistutellut lähes koko tunnin ajan. Vasta viimeisellä radalla Leia oli suostunut tulemaan rehellisestä takaisin pidätteestä ja meno muistuttanut enemmän esteratsastusta kuin risulaukkoja. Muista istua välissä satulaan ja katso, että Leia tulee kunnolla takaisin. Hyvin se menee, kunhan pidät pään kylmänä. Miian sanat kaikuivat mun päässä, kun ensimmäinen este läheni. Se oli hauskan näköinen huulipunaeste, jonka Leiska ylitti helposti. Toinen sienieste oli noussut mun suosikiksi radan kävelyssä, eikä tamma epäröinyt senkään kohdalla. Eipä se oikeastaan koskaan epäröinyt esteillä, kunhan hyppäsi vain korkeammalle kuin hypyn kohde olisi voinut napata kavioista. Kolmannelta sekä neljänneltä esteeltä kolahti puomi alas ja mä purin hampaitani yhteen. Pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja pakka hajosi. Kuin ihmeen kaupalla Leia humputteli loput esteet puhtaasti. Reippaan tahdin ja vain kahden puomin takia me tultiin kuudenneksi, ja vaikka äiti kuinka yritti uskotella, että se oli ihan ok, koska tämä oli meidän eka esteluokka, pieni epävarmuuden peikko seurasi vielä yönkin jälkeen helpon ceen radalle. Eihän se varsinaisesti siis yllättänyt, että Leia, joka tehokkaasti lukee ratsastajansa mielialoja hermostui mun hermoilusta. Niinpä kivassa auringonpaisteessa, mutta hieman viileässä kevättuulessa se päätti hypätä kouluaidan yli ja meidät hylättiin. Rata oli siihen asti ollut melko tasainen ja jopa ihan hyvä, mutta kentän vierellä pörräävät lapset sai mut jännittämään mahdollista säikähdystä (Leia ei edes harrasta sellaista, mitä ihmettä?) ja kesken laukkaohjelman tamma löytyikin yhtäkkiä aitojen toiselta puolelta. En tiedä mikä demoni mun mielen valtasi, kun siinä vaiheessa mä repesin lopumattomaan hihitykseen. Ensimmäinen kisaviikonloppu ja näinkö me vedetään? Helppo beehen, joka oli samalla meidän yhteinen, että mun ensimmäinen ulkopuolinen bee, mä menin ihan ilman odotuksia. Samahan se tässä vaiheessa oli mokata, kun kahdesta muustakin luokasta oli jäänyt huono fiilis. Mutta mitä vielä! Selkeästi kannatti hylätä kaikki maailman paineet ja mennä vaan, sillä Leia näyttikin sitten parastaan. Se taipui ja asettui hienosti ja teki siirtymisetkin kivasti pisteessä. Valkoinen ruusuke suitsissa oli helppo hymyillä kameralle, kun äiti lähetti perheen ryhmän kuvan. “Sulla on ihan mielettömän söpö poni! Ja onnea, te veditte hyvin”, eräs tyttö kommentoi ohi mennen. Se talutti rautiasta ponia käsipuolessaan ja hymyili ystävällisesti. Jotenkin pienessä shokissa mä tunnistin sen Bea Hallangoksi, joka oli tullut tutuksi instagramista. Tytöllä oli super hieno voikkoponi, jonka kanssa se oli osallistunut Power Jumppiinkin viime kesänä. “Öh kiitos”, mä vastasin hieman hämilläni. “Sullakin on kivannäkönen poni”, jatkoin vielä nopeasti. Hallanko hymyili, “Kiitos. Valtsu kävi äidin kanssa samassa luokassa pyörähtämässä, kuin te. Tosin niillä ei mennyt ihan yhtä hyvin kun teillä.” “Onnea siis teillekin”, mä hymyilin varovasti huomaten keltaisen ruusukkeen ponin suitsissa. Vaikka mitään huimaa menestystä ei ollutkaan tullut, mä olin silti tyytyäinen, että Kultasaareen lähdettiin. Ainakin jonkinlaista kokemusta sentään tarttui mukaan, eikä kotiin päästyä Leian karsinan oveen ripustettu rusettikaan pahemmin mieltä pahentanut.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Apr 7, 2023 16:03:39 GMT 2
Aikuistumista 2.4.
Kevätpäivä oli varsin sievä kuvaus siitä miltä ulkona näytti, kun me käveltiin tallia kohti. Lyylillä oli Helle käsipuolessa ja mä kävelin lenkkareineni pitkin tallille johtavaa tietä. Äiti ja isä tekivät molemmat töitä, eikä kyytiä ollut siis vielä herunut, kun munkin ajokortti oli vielä vähän vaiheessa. Lyylin perheen auto taas oli kosahtanut kotipihaan, eikä siitä ollut yhtään sen enempää hyötyä. “Olisi pitänyt ottaa ilmapalloja mukaan”, Lyyli totesi hyväntuulisesti. “Häh?” mä kysyin unohduttuani hieman ajatuksiini. Se oli tuntunut olevan toistuva teema lähiaikoina. Lyyli selitti koulussa yhtä ja toista ja puolet siitä se joutui aina toistamaan, kun mä olin unohtunut ihan omiin maailmoihini. “Niitä sun synttärikuvia varten”, tyttö vastasi virnistellen työntäen samalla tummia hiuksiaan korvan taakse. 18 vuoden ikäpyykki oli kuulemma iso juttu. Ainakin äidin mielestä. Se oli itkeskellyt liikutuksesta ainakin puoliaamua ja laittanut sen facebookkiin jonkun kollaasin musta ja mun lapsuuskuvista. Olin vaatinut tarkistuksen kuville ennen kuin yksikään niistä olisi ikiajoiksi netissä ja ihme ja kumma äiti oli osannut valita edes jollain tavalla siedettäviä kuvia julkaistavaksi. Nyt onnitteluja oli tullut about kahdelta kymmeneltä täti-ihmiseltä, joiden nimiäkään mä en ollut eläessäni kuullut. Siksi mä olin karannut tallipäivää viettämään Lyylin kanssa. Lyyli oli luullut, että mä yritän vedättää sitä aprillipilalla, kun olin ohimennen lauseessa maininnut mun synttäreistä. Uskoteltuani sille niiden oikeasti olevan toinen huhtikuuta, se oli vaatinut päästä mukaan tallille viettämään “elämäni tärkeintä aikuistumispäivää”, johon mä olin hekottanut, ettei se nyt oikeasti ihan niin iso juttu ollut. Se oli ollut valmis käymään äitinsä viinikaapilla hakemassa meille skumppaa, mutta mä totesin, että tallilla sitä olisi muutenkin vähän vaikea siemailla, joten idea oli jäänyt puolitiehen. Hellen ja kameran se oli kuitenkin rahdannut mukaan ja koira oli enemmän kuin iloinen parin kilometrin kävelylenkistä. Sen punertava turkki kiilteli hangen kanssa ja mua hymyilytti, kun se äkkäsi lintuja yrittäen singota niiden perään. Lyyli parka joutui ihan tosissaan roikkumaan remmissä kiinni, ettei urvelonarttu häviäisi pusikkoon. Tallille päästyämme Lyyli halusi käydä itse hakemassa Leian tarhasta. Meistä oli tullut nopeasti lukiokavereita ja vaikkei Lyyli muuten kuin satunnaisilla irtotunneilla käynyt, se oli kovin innostunut puuhaamaan Leian kanssa silloin kun se tallille sattui mukaan. Helle oli oppinut myös jo ajat sitten käyttäytymään tallilla, eikä enää haukkunut, vaikka ohitse kulkikin Reetta kaksi puoliveristä käsipuolessaan. Nainen nyökkäsi ystävällisen tervehdyksen ja jatkoi kulkuaan kohti tallia. Sillä välin Lyyli oli onnistunut saamaan tamman tarhasta ja kuljetti sen talutuksessaan talliin. Harjausoperaatio oli kevyt ja nopea projekti. Leialla oli ollut kevyt fleece päällä, eikä eilen pestyjä jalkoja tarvinnut onneksi kuin harjata pölärillä läpi ja kuivahtanut pöly sai kyytiä. Satulan tamma sai selkäänsä, samoin vast kiillotetut suitset päähänsä. “Nyt me mennään maastoon. Jätä sun reppu ja ota herkkuja taskuun”, Lyyli ohjeisti tarmokkaasti ja tällä kertaa mä sain Leian käsipuoleeni. Tamma tökki turvallaan taskujani läpi ja vaihtoi uhriaan Helleen samalla kun Lyyli piti tammasta kiinni mun noustessa selkään. Leia mupelsi koiran selkää, joka oli jähmettynyt hölmönä paikalleen. Se ei ollut vieläkään tottunut pilkullisen hellyydenosoituksiin, vaikka Leiska oli harrastanut sitä alusta alkaen aina mahdollisuuden saatuaan. Maastoreitille päästyään Leian askel oli pidentynyt ja pää noussut ylöspäin korvat hörössä. Ohjat olivat silti löysällä, koska mä luotin siihen, ettei tamma yhtäkkiä päättäisi singota mihinkaan suuntaan, kun tässä vaiheessa paikka oli jo tarpeeksi tuttu. Pinkin maastoreitin tien reunalla kävellessämme autoja ei onneksi tullut vastaan ja juttelimme Lyylin kanssa niitä näitä. Tai lähinnä juorusimme, mutta ei mistään sen tärkeämmästä. Autotie vaihtui pellon reunan polkuun ja Helle ja Lyyli väistelivät parhaansa mukaan mutaisimpia ja märimpiä kohtia. Kiusallani lällättelin kuivista kengistä, johon Lyyli uhkasi huvittuneena kiskaista minut mutaan synttärisankarin päivän pilaamisenkin uhalla. Joissain kohti tyttö aina käski meidän pysähtyä ja poseerata kameralle, jota se kantoi kaulassaan. Pienen kaltevuutensa ansiosta maastoesteitä vastapäätä oleva pelto oli päässyt kuivumaan siihen malliin, että siinä pystyi ottamaan ravia. Lyyli kyykistyi Helleä rapsuttelemaan, kun mä yritin vähän viritellä Leiaa taas fiksuille asetuksille. Nyt siitä löytyi lähinnä mennäänkovaanyt-asetus, joka vielä tällä maaperällä voisi kostautua varsin nopeasti liukastumiseen. Ilman mun pyyntöä Lyyli oli kaivanut puhelimensa esille, johon se nyt kuvasi videomateriaalia meidän humputtelusta, josta mä olin varsin kiitollinen. Lähiaikoina en ollut saanut juuri kuvamateriaalia meidän menosta, sillä olin uskaltanut vähän huonosti pyytää keneltäkään. Epäilemättä joku olisi kyllä suostunut, mutta mieluummin pidin suuni kiinni, kuin sain kieltävän vastauksen. “Nyt se näyttää jo niin hyvältä, että sä voit varmaan tulla alas ja poseerata vähän”, Lyyli ehdotti hyväntuulisesti ja mä tein työtä käskettyä. En todellakaan ollut mikään luontainen poseeraaja (toisin kuin Leia, joka ei tarvinnut edes heppaääniä youtubesta ollakseen korvat tötterössä ja paikallaan seisoen), mutta pakko kai se oli myöntää, että Lyyli onnistui saamaan meistä ihan kivoja kuvia. “Pitää vähän kirkastaa värejä, ettei oo ihan näin harmaata”, Lyyli pohti huulet mutrussa kuvia katsellessaan. “Tää on sit mun synttärilahja sulle, niin voin sillä verukkeella palkata sut mun synttärihovikuvaajaks. Hyvää synttäriä siis”, tyttö toivotti kapsahtaen mun kaulaan. Leia viskaisi päätään yllättävästä käden heiluttelusta ja Helle ei edes huomannut tunnelman juhlavuutta.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on May 2, 2023 20:25:44 GMT 2
Yli-innokkuutta ilmassa 2.5.
Mä olin koko päivän ajatellut tänään olevan hyvä tallipäivä ja niin mun tieni vei suoraan lukiolta kohti Rajaseudun tilaa. Päivä oli sievä, sellainen lämmin kevätpäivä, jolloin olisi täydellistä lähteä maastoon. Leia ei ollut tarhassa, kun mä kävelin kymppitarhan ohi. En ollut pyytänyt ketään ottamaan sitä sisään ja mun hyvän tuulen sijasta pieni huoli nosti päätään. Päätallin ovi aukeni äänettömästi ja mä hipsin sisään. Leian karsinan ovi oli auki, edessä varusteita ja tammani pilkullinen pää pilkisti ovesta ulos. Sillä oli riimu päässä ja karsinassa näkyi liikettä. “Hei?” mä kyselin ja tummatukkainen lyhyt tyttö nosti päätään. Toinen nainen seisoi Leian toisella puolella katsoen puhelintaan. Molemmat tervehtivät ilmeettömästi takaisin jatkaen kaikessa rauhassa tekemisiään. “Öhm, mitä te teette?” kysyin uudelleen hieman tarmokkaammin. Tyttö katsoi minua tyhmänä ja mä vastasin samalla mitalla takaisin. “Laitan poniani kuntoon tunnille?” tummatukkainen vastasi pientä ylimielisyyttä äänessään, samalla kun oletettavasti tytön äiti kysyi: “Mitä sinä haluat?” “Mä… tuota sitä vaan, että kellä sun on tarkoitus mennä, koska tämä on kyllä mun poni”, vastasin ja yritin vaikuttaa jotenkin vakuuttavalta. Jostain syystä tytön äidin pistävä katse sai mun oloni tuntumaan todella pieneltä. “Anteeksi? Sinun ponisi? Tämä on ratsastuskoulu. Nämä kaikki ovat kaikkien käytettävissä. Meille sanottiin, että tyttäreni menee pilkullisella ponilla ja tämä on pilkullinen”, äiti vastasi ja jos mahdollista olisin mielelläni vajonnut maan alle. “Minkä nimisellä ponilla hän on menossa?” kysyin nyökäten päätäni tytön suuntaan, jolla oli pokkaa edelleen jatkaa Leian sutimista, “Ja täällä asuu kyllä yksityisiäkin. Tämä poni on siis yksityinen eli ei ratsastuskouluoppilaiden käytössä”, vastasin yrittäen väkisin vääntää ystävällistä hymyä kasvoilleni, jollaista harjoittelin viime kesänä jätskimyyjänä. Äiti tuhahti katsellen minua nenänvarttaan pitkin ja kysyi sitten tyttäreltään ponin nimeä. Hän ei selkeästi ollut kovin perillä kultamussukkaansa tuntiasioista. “Listassa luki Rellu”, tyttö vastasi ja tikahduin sisäisesti nauruun. Leian selässä Rellu-ratsastaja olisi melko nopeasti maassa. Lisäksi tytöstä oikein huokui sellainen yli-itsevarman alkeistuntilaisen energia, enkä uskonut hetkeäkään, että vaikka Leia olisikin ollut tuntikäytössä, se olisi jaettu tälle kyseiselle ratsastajalle. “Rellu asuu vanhassa tallissa. Se on ruskeapilkullinen ja sen ovessa kyllä pitäisi lukea nimi”, sanoin hieman itsevarmuutta äänessäni. Olin näkevinäni ruskeatukkaisen tytön naaman hieman venähtävän, kunnes sen silmiin syttyi pieni kiilto. Se liirasi Leian hännän takaa (“tyhmä idea, et tunne ponia yhtään!!” huusin päässäni) ja supisi jotain äitinsä korvaan. Nainen otti kasvoilleen oikein mairean ilmeen. “Me pidämme tästä ponista. Paljonko pyydät tästä?” nainen kysyi ja nyt mun ilme vasta tyypertyneeltä näyttikin. Mihin ihmeen absurdiin suuntaan keskustelu olikaan lähtenyt? “Leia ei ole myynnissä”, mä onnistuin inahtamaan ja rukoilin, että joku täysjärkinen tulisi häätämään tämän harhailevan kaksikon. “Vai niin. Tule Milla-Liisa. Etsitään sinun opettajasi, niin voin vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan”, nainen vastasi katsomatta samassa edes silmiin. Äänessä kalskahti silti jokin varsin negatiivinen tunnetila ja vastalauseilla höystettynä Milla-Liisa seurasi äitään. Mä en uskaltanut huomauttaa perään kehottaen parivaljakkoa seuraavan kerran katsomaan nimikylttiä pelkän ulkonäön lisäksi.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on May 21, 2023 18:39:24 GMT 2
Kevätpäivä 24.5. Eihän se mikään varsinainen merkkipäivä ollut. Varsin tavallinen keskiviikkopäivä, mutta silti mä vein Leialle pari ylimääräistä porkkanaa ja värväsin Lyylin jälleen kuvausavustajaksi. Viisi kuukautta oli lyhyt aika poninomistajana, mutta eikö ne saanut silti olla oman elämän parhaita? Ainakin mun mielestä.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Sept 13, 2023 20:55:16 GMT 2
Monoa jalkaan 1.7. Leiska hölmöläinen katseli mua laitumen aidan takaa. Se hörähti, asteli pari askelta lähemmäs ja yritti tunkea päätään aidan raosta epäilemättä herkkuja hakemaan. Epämääräinen kilahdus sen askeltaessa oli kuitenkin kiinnittänyt mun huomion ja lankun välistä hivuttautuessani huomasin myös äänen alkuperän. Sadepäivän aikana tulleen lätäkön reunalla kiilteli vedestä kostunut kenkä sievästi vinossa. “Ihan tosi Leia? Kengitykseen on tunti aikaa ja sä päätät irrottaa sun kenkäs nyt?” mumisin epäuskoisena. Toisaalta oli onni, että poni sähläsi kenkänsä sojottamaan kaakkoon juuri nyt, eikä esimerkiksi viikko sitten, mutta olin huolissani kavion halkeamisesta. Nostin oikean etujalan, josta kenkä roikkui syliini ja tutkailin vahinkoa. Kenkä irtosi vähän vetämällä, eikä onneksi se ollut irrotessaan aiheuttanut myöskään sen ihmeempää repeilyä. Aidan vierellä norkoilevat Indi ja Mirakin olisivat mielellään osallistuneet tutkimuksiini, mutta jouduin hätistelemään niitä kauemmaksi ennen kuin tytöt saisivat jostain säheltämisen aihetta minä kyykkytasolla. “Parempi pitää seuraavat kengät loppuun asti jalassa”, totesin Leialle, joka katsoi viattomasti takaisin. Pieniä lätäköitä väistellen ja sadetakkiani tiukemmin ylleni vetäen me hipsittiin kolmikenkäisen (ja hieman paksuuntuneen) Leian kanssa talliin. Olin jo valmiiksi nostanut vihreän harjapakin käytävälle, mutta se sai odottaa vielä hetken. Tamma sai vähän heinää eteensä ja hipsin itse taukotilaan aikomuksenani juoda vielä nopea kaakao ennen Konstan saapumista. Mä ehdin noin taukotilan maton kohdalle, ennen kuii kävi mun jälkeen ja Viljo asteli sisään. Poika heitti nopean tervehdys hymyn ja rojahti huoneen tuoliin puhelin kädessään. “Haluutko kaakaota?” kysyin pitäessäni tietoisesti ääneni normaalin rajoissa. Kyllä meistä kai kavereita oli tullut näiden kuukausien aikana, kun talleja oltiin tehty yhdessä ja ylipäätään pyöritty samaan aikaan tallilla, mutta jostain syystä mä en ihan kyennyt pitämään punaa poskilta ja sykettä normaalina, kun brune ilmestyi kulman takaa. “Emmä tarvi. Meen kohta laittaa Airea kuntoon vikaa valkkaa varten”, Viljo vastasi. “Vikaa?” kysyin kulmiani kohottaen, vilkaisten samalla tummatukkaista sivusilmällä. “Niin, kun mä lähen armeijaan. Kata ihan tosi, me puhuttiin tästä just viime viikolla”, poika vastasi huvitusta äänessään. “Ai niin katos muuten”, vastasin, enkä pystynyt estämään pientä punaa nousemasta kasvoille. Onnekseni brune ei mitenkään voinut nähdä kasvojani, kun hääräsin keittiön tasoa kohti kaakaoni kimpussa. Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Tai ehkä enemmänkin mä varmaan lähinnä kuvittelin asioita ja se oli ihan normaali hiljaisuus. Mitä ihmettä Viljo nyt kiusallista hiljaisuutta harrastaisi. Sehän suhtautui kaikkeen niin chillisti kuin sen näköinen ihminen vain voisi. Nipistin itseäni ajatuksistani ja kaivoin nopeasti puhelimen taskusta näyttääkseni kiireiseltä hörppiessäni kaakaota. Olin unohtanut lämmittää juomani, vaikka se tarkoituksenani oli ollut, mutten kehdannut enää nousta sitä mikroon tunkemaan. Sitä paitsi Konstan viesti kilahti juuri puhelimen näytölle. Mies oli pihalla etuajassa ja tietenkään mä en ollut vielä ehtinyt edes ajatella Leiskan siistimistä tarhauksen jäljiltä. Vetäisin kaakaon kahdella kulauksella kitusiini ja tein mukini tiskaamisen maailman ennätyksen. “Leiskalla kengitys, niin nähään!” huikkasin heipat huiskaistessani ovesta ulos. Kuulin epämääräisen heipaksi arvattavan mumahduksen, viipottaessani kohti Leian karsinaa. Konstalla onneksi meni hetki, ennen kuin mies ehti talliin sisään ja siinä ajassa mä olin ehtinyt kuoria pahimman mutakerroksen ponini pilkullisesta karvasta. Tervehdykseksi mä totesin: “Se tiputti kengän”, heilutellen samalla irronnutta etujalan kenkää Konstan edessä. “Vai niinkö tiputit?” Konsta naurhati suunnaten sanansa Leialle. Tamman täytyy jälleen kerran päättää oliko isompi mies sittenkin tiikerinkirjavia syövä monsteri vai vaan pahainen kengittäjä. “Säästetäänpähän ainakin sen kengän irrottamisen verran aikaa”, mies totesi humoristisesti samalla, kun pyöräytin tamman hoitopaikalle. Vähän tamma edelleen yritti stepata jännityksissään, mutta Konstan nenän eteen törkkäämä omenanami taisi laukaista tilanteen, eikä loppu kengitys ollutkaan enää niin kamalaa.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Oct 3, 2023 14:55:29 GMT 2
Mielimörköjä 2.10. Syyspäivän aamu valkeni kirkkaana, mutta harvinaisen vilakkana. Mun oli pakko kääntyä kotiovella hakemaan kotoa untuvaliivi hupparin päälle, etten mä vallan jäätyisi sotkiessani tallia kohti. Vielä tarkeni tallimatkan hyvin pyörälläkin, mutta kohta mun olisi varmaan pakko ruveta pummimaan äidiltä autoa käyttöön. Ajokortti oli edistynyt kesän aikana siihen pisteeseen, että kuukausi sitten tehty inssi oli mennyt heittämällä läpi. Ekan kerran yksin ajellessani olikin eteen hypännyt hirvi, ja mun kauhukseni elukan ohitus oli vain senteistä kiinni. Sen jälkeen mä en ollutkaan ajellut. Lyyli oli yrittänyt houkutella kaiken maailman roadtripeillä ja tallimatkan musaluukutuksilla, mutta sain sydämentykytyksiä jo pelkästä ajatuksesta. Suomen talvi pakotti toki jossain kohti taas takaisin rattiin, mutta siihen asti ajelen ihan mielelläni pyörällä. Kurvasin yläkentän ohi kohti tallia ja moikkasin matkalla Idaa, joka liikutti Miraa kentällä. Leia oli viime aikoina käyttäytynyt oudosti. Se saattoi ottaa täysin provosoimatta yhtäkkiä lyhyen spurtin tai hypellä paikoillaan. Välillä myös maastakäsin ja siksi mä pienessä mielessäni rukoilin, että kirpakka ilma ei saisi sitä pomppimaan pilkullisista pöksyistään. “Hei muru”, mä tervehdin kuulostaen omaan korvaani täysin normaalilta huomioimatta korvissa asti hakkaavaa sydäntä. Leia hörähti pomppien portille. Se oli ruvennut viime aikoina juttelemaan myös enemmän mikä tietenkin lämmitti mun mieltä, koska se teki sitä lähinnä mun kanssa. Kaikista tempputreeneistä ja hoitohetkistä oli selkeästi ollut hyötyä. Paitsi tässä hetkessä. Tamma seisoi tikkujäykkänä ja päästeli lohikäärmeääniä hengitys höyryten. “Sitten Leiska jos leikit ilmapalloa mä passitan sut maanpakoon Mikä-Mikä-Maahan”, uhkailin avatessani porttia. Pilkullisen riimu naksahti lukkoon ja hetken keräiltyäni hermoja mä avasin portin kunnolla päästäen Leian tarhasta. Luojan kiitos se ei keksinyt mitään, ajattelin hieman häpeissäni jännityksestäni. Karsinassa Leiska käyttäytyi tyypillisen itsensälaisesti. Mukelsi kaikkea, maistoi kaikkea ja osallistui kaikkeen ja välillä ihmettelin, miten edes onnistuin koskaan saamaan mitään aikaiseksi ponin seurassa. Leia sai selkäänsä tummemman vihreistä huovistaan ja estesatulan. Suitset päähän ja omat kamat päälle ja olimme valmiita päivän haasteisiin. Tai ainakin Leia oli. En ollut ihan varma itsestäni. Päädyin alakentälle sen olessa tyhjänä ja aloitin alkukäynnit maastakäsin käppäilynä. Leia oli virkeä, muttei sinkoillut, joten uskalsin muutaman kierroksen jälkeen nousta kyytiin. Aloitin päivän ratsastuksen lähinnä isoilla raviympyröillä. En mitenkään tässä mielentilassa olisi kyennyt mihinkään sen ihmeellisempään ja niin yksinkertaiset asettelut muodostuivat tunnin agendaksi. Leia rentoutui ja pärskikin ja ajattelin ottavani ensimmäisiä laukannostoja, kun tamma yhtäkkiä koukkasi kovaa oikealle. Nopea heilahdus tasapainossa sai sydämen hakkaamaan ja käännyin katsomaan mikä reaktion aiheutti. “Sori! Eikö se huomannu mua vai miten se tolleen loikkii?” Vera pahoitteli ihmettelevään sävyyn. Nainen oli ilmestynyt aidan reunalle, luultavasti aikomuksenaan hakea täydeltä näyttävät kakkakottarit kentän kulmasta. “En tiiä. Se on ollu ihan hassu viime aikoina”, totesin kulmiani kohauttaen. Hidastin Leian hetkeksi käyntiin ja yritin hakea samankaltaista rentoutta askeleeseen kuin vielä kaksi minuuttia sitten. Jännityksestä aiheutuva kuumuus tuntui ahdistavalta ja pysäytin tammani aidan vierelle. “Hei, öö Vera? Haluisitko sä hetken pitää kiinni Leiasta kun ottaisin tän liivin pois? En tajua mikä ihme sillä on, mutten haluais lentää just nyt”, kysyin mahdollisimman ystävällisesti. Hieman mua hävetti se pieni pelko, joka jännäsi omaa poniansa, niin ettei edes vaatetta voinut keventää ilman kiinni pitämistä. Vera nyökkäsi silti hymyillen ja mä huokaisin helpotuksesta. Tiesin varsin hyvin olevani kaukana tytön hevoskokemuksesta. Sehän oli herran tähden kasvanut hevosten keskellä ja mä aloittanut vasta muutama vuosi sitten. Monella ei olisi tässä vaiheessa vielä edes omaa vuokrahevosta. Silti mä istuin oman ponini selässä ja hetken pohdin olisiko mun vanhempien sittenkin pitänyt odottaa pari vuotta ponin ostamisen suhteen. Vera silitti Leian kaulaa pitäen kiinni ohjasta. Mä avasin vetskarin ja Leian korvat singahtivat taaksepäin ja kaula jännittyi. “Noh noh. Ootpas sä nyt hassulla päällä”, Vera höpisi ottaen vastaan mustan ratsastusliivini. “Kiitos. Se on ollut joo vähän hölmö lähiaikoina. En tiedä mistä oikein tuulee, kun koko ajan on vähän tollanen ylivireys päällä”, kerroin ja Vera nyökkäsi. “Sähän voisit käydä vetämässä jonkun kunnon laukkamaaston, jos Leialla ois vaan ylimääräistä energiaa?” brunette ehdotti. Se kääntyi laittamaan liiviä kentän aidalle ja mä auoin suutani pohtiessani kannattaisiko mun kysyä asiaa. “Vera hei… Tai no ei mitään. Tai siis – mä pohdin vaan, että jos haluaisit yrittää läpiratsastaa tätä? Mun taidot ei vielä ihan riitä välttämättä sellaseen oikeaan ratsastamiseen, niin jos sekin voisi vähän auttaa”, kysyin ja yritin vaikuttaa siltä, etten vajoaisi maan alle jos Vera vastaisikin kieltävästi, “Ei sun tietenkään ole mikään pakko tai mä vaadi siitä mitään tai niin…”, jatkoin ja ääneni hiipui melkein olemattomiin viimeisten sanojen kohdalla. Brunette huiskaisi kättään vähättelevästi ja hymyili. “Totta kai mä voin jos sä vaan haluat. Ja hyvinhän sä ratsastat, etkä sä ponias mihinkään pilaa, jos sitä pohdit”, Vera vastasi virnistäen ja mä huokaisin helpotuksesta. “Oikeesti kiitos. Mä oon vähän hukassa tän kanssa aina välillä”, sanoin huojentuneena, “Sopiiko jos mä laitan sulle jotain päiviä, joka sulle voisi sopia, kunhan mä vaan pääsen takasin talliin?” kysyin sitten ohjia räpläten. “Toki. Onpas kiva kokeilla taas jotain uutta”, Vera virkkoi iloisesti lähtien sitten kävelemään ovelle päin. Niin – brunetella varmaan oli jotain oikeaakin tekemistä mä pohdin samalla hermostuneena ja helpottuneena. Tyttö huikkasi ovelta heipat, joihin mä vastasin epävarmalla hymyllä ja käden heilautuksella. Leia lähti pienellä jalan puristuksella taas raviin ja yritin olla ottamatta stressiä ratsastuksesta. En ihan ymmärtänyt miten Vera olikin osannut valita juuri oikeat sanat Leian pilaamisesta. Sillä siitähän mä stressasin jatkuvasti. Tamma oli oikeasti paljon taitavampi kuin mihin mulla vielä riitti rahkeet ja vaikka Alinakin yritti aina puhelimessa videoita saatuaan kehua meidän etenemistä, mun oli vaikea sitä uskoa. Pakkohan sen oli niin sanoa – olihan se mun sisko kuitenkin. Leia pärskähti ja musta tuntui, että mun koko keho jännittyi. Tsiisus sentään, ehkä pitäisi mennä jollekin jooga- tai mielenhallintakurssille. “Sori Leiska, oon vähän hermona”, mutisin ja rapsutin tammaa kevyesti harjantyvestä.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Jan 1, 2024 2:16:22 GMT 2
Kehäkettu 7.10.
"Oota oota! Tää ei tarkenna!" Lyyli kirahti epätoivoisena. Lokakuinen tuuli puhalsi puuskissa ja mä vedin hartioita korviin, kun ystäväni tappeli kameransa kanssa. Rajaseudun pelto oli mitä mainiointa kuvausaluetta, mutta valitettavasti se ei nostanut paikan lämpötilaa yhtään. "Mä jäädyn Lyyli, pliis vauhtia", marisin ja tyttö kohotti sormensa merkiksi siitä, etten saisi takkia päälleni vielä hetkeen. Leia yritti hamuilla turvallaan kohti jo aikaisemmin herkuista tyhjentyneitä taskujani ja rapsutin tammaa otsasta kädet kylmästä täristen. Lyyli hymähteli jotain itsekseen ja hinkutti vielä hihallaan kameran linssiä. En uskonut tavan olevan kovin hyvä jos puhdistaminen oli tarkoituksena, mutta kaipa se tähän tilanteeseen kelpasi. "Noni! Pistäppä se rusinainen murupulla nyt poseeraamaan", tyttö ilmoitti ja nosti järkkärin silmiensä korkeudelle. Pilkullista ei onneksi tarvinnut kahdesti käskeä ja korvat nousivat kuin itsekseen höröön. 'Rusinainen murupulla" huvitti minuakin niin paljon, että huulet vääntyivät väkisin hymyyn. "Haa, kato miten hyvä kuva", tyttö virnisti, "Tän kun laittaisitte johonkin virtuaalinäyttelyihin, niin voittaisitte pelkällä söpöltä näyttämisellä", Lyyli myhäili. "Mä luulen vahvasti, että siihen tarvii jotain muutakin, kuin söpön ulkomuodon", totesin vaikka myönsin kyllä itsekin kuvan olevan hyvin onnistunut. En näyttänyt aivan niin jäiseltä kuin olin olettanut. "Saanko mä nyt vihdoin mun takin takaisin?" jatkoin nyökäten kohti Lyylin oman takin harteilla olevaa takkiani kohti hytisten taas tuulesta. "Eihän täällä edes ole niin kylmä", tyttö vastasi ja irvistin vastaukseksi.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Jan 2, 2024 18:59:29 GMT 2
Älä tee näin 28.10. Vuokko Polasen kouluvalmennus
Lista asioista mitä et tee, kun vanha valmentajasi tulee omasta pyynnöstäsi nykyiselle tallillesi pitämään valmennuksia:
- Nuku pommiin. Älyttömän noloa ilmestyä verryttelyyn kymmenen minuuttia ennen varsinaisen valmennuksen alkua, kun katsomossa on vielä poikkeuksellisesti ihmisiä katsomassakin ja valmentajana on nimenomaan sinun pyytämäsi tyyppi.
- Anna ponisi laapaattaa kuin pahainen laama ilman apujen kuuntelemisen häivääkään. Ainoa asia mikä sai Leian pasmat pahemmin sekaisin oli nimenomaan kiire ja siinähän oli koko aamu eletty.
- Yliarvioi oma lämmöntarpeesi ja hytise puolet valmennuksesta ohuessa pitkähihaisessa. Osa tästä voi olla myös silkkaa unohdusta napata toppaliivi aamulla naulakosta mukaan, mutta kylmä oli yhtä kaikki.
- Pue ponin suojat vääriin jalkoihin?? Nolouden multihuipentuma, kun katsomossa istunut Alina siitä ohi kävellessäni huomautti. Niitä korjaamaan juoksiessaan yritin hävitä mahdollisimman syvälle maneesin nurkkaan kauas tuntilaisten hämmästeleviltä katseilta.
- Päästä ajatuksissasi ponia aavistuksen turhan lähelle edessä kulkevan Torun häntäjouhia. Sori Myy!
- Ratsasta ylipäätään kuin alkeistunnilla konsanaan. Ei ole hyvä kuulla Vuokolta sanoja: “Kata huhuu?” kolmannen korjauspyynnön jälkeen. Leia raukka ei ole kestänyt yhtä huonoa ratsastusta varmaan ihan meidän ensimmäisten treenien jälkeen ja silloinkin meni luultavasti paremmin kuin tämä kirottu valmennus.
- Anna ponin kuumua omasta huonosta fiiliksestä johtuen niin paljon, ettei loppu peleissä tunnin tehtävistä oikeasti voi sanoa juuta eikä jaata.
- Lähde tunnilta suurin piirtein itku silmässä, kun et ole onnistunut about missään. Ota vastaan siskon lohdutukset siitä, että kyllä kaikilla joskus menee ratsastukset mönkään. Pidä itkuinen ja pitkä monologi siitä, kuinka ei ole fyysisesti mahdollista emämunata samalla tavalla kuin juuri itse teit.
- Hukuta kyyneleesi mieluummin nenäliinaan kuin ponin kaulaan. Toisen voi heittää roskiin, kun taas toinen on itse pakko siistiä uudestaan.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Jan 7, 2024 0:52:53 GMT 2
Olipa kerran enkkuviltti ja piehtaroiva poni 7.1. Alkavan tammikuun kantava teema tuntui olevan ilman satulaa meno. Sen lisäksi, että minä olin päättänyt jättää satulan talliin, oli maneesissa sompailemassa myös Vera sekä Ida ilman nahkapenkkejään. Kumpikin toisista ratsukoista oli tosin uskaltautunut selkään ihan ilman turvanarua ratsun kaulan ympärillä, mutta itse totesin, että Leian viime aikoina keräämä pakkasvirta oli tarpeeksi ottamaan iloisen vihreä naru naulakon sijasta mukaan. Äiti istuskeli Leian paksuun enkkuvilttiin kääriytyneenä katsomon puolella puhelimeensa syventyneenä. Yritin ajatuksen voimalla saada naisen nostamaan katseensa näytöstä ja painaa sähköpostien sijaan kameran käynnistys-nappulaa, mutta ilmeisesti työt kutsuivat liiaksiin. Sitä paitsi, kaipa äiti oli jo osuutensa suorittanut. Äiti oli palkattu (kirjaimellisesti palkattu – lupasin leipoa illalla rahkakakkua, jos äiti suostuisi) ottamaan hyviä videoita uudemmalla puhelimellaan ja paremmalla kamerallaan ja kaipa niitä jokunen oli tullut jo, siihen malliin oli äiti näyttänyt aikaisemmin peukkua. Varsinaisesta ratsastamisesta nainen tuskin tiesi juuri mitään, mutta veikkasin, että jos olisin nyt kaivanut oman puhelimeni taskusta, olisi muutama video ehtinyt jo ‘Havian habat’- ryhmään (perheryhmän nimi tuntui vaihtuvan viikottain ja tällä kertaa yltiöhauskan nimileikin oli keksinyt isä) ja vastauksena olisi Alinan hyväntahtoista analysointia. Leia pärskähti ravaillessaan ja päästin ohjaa valumaan sormien välistä löysemmälle. Tamman pää tippui alemmas ja pilkullisen askel venyi, kun poni venytteli itseään tyytyväisenä. “Hyvä tyttö”, mutisin ja taputin Leian kaulaa. Sivusilmällä seurasin kahden muun ratsukon menoa. Vera teki Edillään varsin hyvin onnistuvan näköisiä pohkeenväistöjä ja Ida teki töitä pääty-ympyröillä. Mira oli huvittavan menossa ja laukkasi kovin terhakkaan oloisena ratsastajansa pienistä hidasteluyrityksistä huolimatta. Homma näytti varsin tutulta, siihen nähden, että olin noin 20 minuuttia sitten roikkunut myös henkeni pitimiksi Leian harjassa, kun poni oli ottanut vähän kuumaa ennen laukkaa. Pakkasen paukkuessa ulkona, oli suoranaista luksusta, että maneesista vei suora reitti talliin ilman, että piti turpakarvaakaan käydä jäädyttämässä ulkoilmassa. Liu’uin alas selästä varoen vähän kohmeisia varpaitani ja äiti toi samalla katsomosta enkkuviltin, jonka heitti tamman höyryävään selkään. Olisin itsekin mielelläni ottanut peiton harteilleni, mutta valitettavasti oma villatäkkini odotti parin kilometrin päässä kotona. “Sehän meni kivasti tänään”, äiti totesi aavistuksen kysyvällä pohjasävyllä. Nyökkäsin hymyillen. “Joo, vähän jäi välillä puskemaan, mutta muuten hyvä.” sanoin, kun Leia hinkkasi päätään äidin untuvatakkiin. Jätin mainitsematta tummaa takkia värittävät kuolaraidat, kun nainen leperteli tammalle. Lässytyksen loputtua heitin ohjat kaulalta ja maiskutin Leian liikkeelle huikaten heipat kahdelle muulle ratsukolle. Tallin käytävällä kaikuvat kavion kopsahdukset luovivat tiensä kohti pesaria. Ajatuksenani oli värvätä äiti tekemään Leiskan treenin jälkeinen juoma, mutta se suunnitelma kariutui nopeasti iloiseen tervehdykseen, jonka kohteena oli Reetta. Naiset jäivät juttelemaan Reetan ilmeisesti siivotessa jonkun tuntsarin boxia ja apulainen jäi muistoksi vain. Huokaisten marssin itse sittenkin karsinalle ottaen suitset pois ja ällösöpöt kukka etusuojat pois. “Odota hetken muru, kohta saat juotavat”, mutisin liu’uttaen karsinan oven kiinni. Heitin suitset koukkuun ja kävelin rehuhuoneeseen. Melassivesi tuli onneksi helposti ja yksinkertaisesti ja homman ärsyttävin osuus oli täyden ja loiskuvan ämpärin kantaminen takaisin karsinalle. Pitkähän matka ei ollut, mutta onnistuin jotenkin silti läiskyttämään vettä housujen lahkeeseen. Virheeni tajusin jo ennen kuin avasin karsinan oven uudestaan. Ystävällinen ponini oli todennut ilmeisesti, että treenin jälkeisessä rapsutteluhetkessä oli kestänyt liian kauan ja Leia oli päättänyt piehtaroida. Ei siinä toki muuten mitään, mutta tammalla oli ollut uuden karhea enkkuviltti selässään, johon tietenkin olin unohtanut laittaa loimivyön täksi hetkeksi. Nyt kallis raidallinen viltti makasi purujen seassa. “Voi poni”, huokasin. Vielä vähän enemmän ja syvempään huokasin, kun nostin viltin ja huomasin sen maanneen boxin ainoassa kakkakasassa. Nyt kankaan punaisten, keltaisten ja mustien raitojen välissä oli myös yksi kaunis ruskea läntti. Leiaahan se ei toki haitannut ja tamma oli jo ehtinyt vetensä kimppuun, joka odotti karsinan ulkopuolella. Tamma venytti kaulaansa etukaviot käytävällä ja mukelsi suullaan, jolloin ehdin juuri parahiksi kakkaviltti kainalossani syöksyä ottamaan ämpärin kiinni, ettei sekin pian olisi pitkin lattiaa. Reetan ja äidin toiselta puolelta tallia kaikuva iloinen naurukohtaus oikein kruunasi tilanteen. Loppuhoitohetken mä keskityin oikein kovasti siihen, että tamma ei onnistuisi aiheuttamaan enempää tahroja tai jotain muita ainevahinkoja millekkään ja me harjoteltiin varsin vaaratonta huulen nostamistemppua. Oikeastaan sitä ei varsinaisesti tarvinnut harjoitella, vahvistaa vain, sillä fiksuna ponina Leiahan oli äkännyt homman nimen heti ykkösyrityksellä. Äidin vihdoin irrottauduttua mielenkiintoisesta keskustelustaan mä törkkäsin sille viltin käteen, annoin Leiskalle pusun turvalle ja toivotin hyvää loppupäivää marssien suoraan autolle.
|
|
Katariina
Peruskävijä
Posts: 30
Oma hevonen: Leia
|
Post by Katariina on Mar 16, 2024 22:32:10 GMT 2
Kadonneen passin arvoitus 24.2.
Me istuttiin Myyn kanssa vieretysten satulahuoneen nurkassa. Edessä oli vino pino loimia, yksittäisiä harjoja, suitsien paloja, huopia ja muuta tuiki tärkeää hevosroinaa, mitä Leian omistusvuoden aikana oli kertynyt. Tilanne ei ehkä ollut pahin mahdollinen ainakaan vielä, mutta hälyttävälle tasolle kasvanut tavaramäärä oli alkanut pursuta kaapista joka avauksella, joten inventaario oli pakko tehdä. Räjähdyksen olisi toki voinut tehdä jonnekin muualle kuin keskelle tallin satulahuonetta, mutta tehty mikä tehty. Myy pyöritteli käsissään hajonnutta riimua ja itse yritin koota ylimääräisistä harjoista sopivaa settiä, jonka voisin lahjoittaa eteenpäin vaikka ratsastuskoulun hevosille. “Mihin yks poni tarvii näin montaa loimea?” Myy pohti ääneen nostellessaan perusväreiltään varsin vihreitä loimia yrittäessään saada jotain järkeä kasaan. “Äiti niitä aina hankkii kaikista aleista. Sitä huolettaa, että Leiska jäätyy”, selitin huvittuneena, “Vaikka toki osa noista on tullu ihan käyttöönkin, kun puuhamasteri on tuhonnu edellisen. Ja se kyllä oikeasti palelee aika helposti.” Myy virnisti ja viikkasi lähimmän loimen sievään myttyyn, kun sen välistä tipahti jotain. Sinertävä vihko putosi kansi edellä maahan, mutta tiesin heti mikä se oli. “Jes!” kirahdin ja nappasin sen käteeni. Myyn kulmat kohosivat, kun se yritti ottaa selvää mikä oli aiheuttanut tällaisen reaktion. Passi ei onneksi ollut kärsinyt pahempia vaurioita loimen poimuissa asuessaan. “Tänhän pitäisi olla samassa paikassa, kun ponin, mutta äiti tunki sen joskus viime keväänä muuton jälkeen johonkin, ja näköjään nyt se vihdoin löyty”, kerroin, kun selasin ohuen vihon sivuja. Tunnistukseen vaadittava pilkkukartta vaikutti hieman kiireessä hutaistulta tai ehkä Leia oli vain ollut mudasta likainen juuri tunnistuksen aikaan, mikä ei tosin olisi ollut mikään yllätys. “Leialla on kyllä söpöin nimi ikinä”, Myy huokaisi katsellen löydöstä olkani yli. “Cantaloupeia? Mäkin tykkään siitä. Jos ois pitänyt ostaa poni vaan nimen perusteella, niin oisin kyllä silti valinnu Leiskan”, hymähdin hymyillen. Myyn käsi nytkähti äkisti pysäyttämään virallisten tietojen sivun ja tyttö hihkaisi ääneen. “Eikä, kato! Mitä ihmettä?” punatukkainen kysyi ja katsoin häntä hämmentyneenä. “Mitä?” Myy osoitti sormellaan kohtaa, jossa luki Leian vanhempien nimet. Sivu oli kulmasta hieman rypistynyt, mutta muuten siisti ja luin printatut nimet. Leian nimi oli niin suoraan emä Kassiopeian nimestä väännetty, että sen muistin helposti, mutta isän nimi tuotti aina muistivaikeuksia. “Nørgårds Ettore on Torun oikea nimi! Ellei satu olemaan saman nimistä nørgårdilaista, niin Toru on Leian isä”, Myy hihkui. “Täh”, möläytin hölmönä. Mikä ihmeen tuuri, että kaksi tanskan ponin ketaletta sattuvat samalle tallille ja ovat lähisukua? “Meeri joskus mainitsi, että Torulla on yksi varsa Tanskan ajoilta, mutta ei sekään muistanut sen nimeä. Oota, missä se yhteiskuva meistä on Rihtniemen kisoista. Pakko laittaa se sille”, tyttö höpötti ja rupesi kiivaasti selaamaan puhelintaan. Mä olin niin ällikällä lyöty, että tuijotin hölmönä vihon sivua ja tarkistin vielä kannenkin, että se loppujen lopuksi varmasti oli juuri Leian passi. Ja olihan se. En sentään ollut jossain alitajuntaisissa hurukuvissa passivarkaaksi. Vastaus Myyn hehkutukseen “kauan kadoksissa” olleen varsan löytymisestä tuli nopeasti, kun Meeri laittoi ilmeisesti auton ratista hihkuvan ääniviestin. “Se on jossain raskausendorfiineissa, kun kuulostaa noin liikuttuneelta”, Myy hihitti kolmannen “Eikä!” huokauksen jälkeen. Minuakin tietty hymyilytti ja lähetimme naiselle takaisin ääniviestin, jossa toivotin Meerin tervetulleeksi koska tahansa katsomaan poninsa jälkikasvua. “Eikö sen pitäisi synnyttää ihan lähiaikoina?” kysyin, kun nainen vastasi, että jos vain sopisi, niin hän tulisi vaikka heti ensi viikolla. “Joo onhan se. Mutta Meeriä ei kyllä estä mikään ponijutuissa”, Myy nauroi “Näkisit minkälaisia lässytysviestejä se mullekin aina laittaa, kun pistän Torusta kuvia.” Mielikuva naisesta valtavan raskausmahansa kanssa sydänlasit silmillä kirjoittelemassa puhelimeensa hymyilytti. Leiallakin oli yksi varsa, joskin ajalta, jolloin en ollut edes tiennyt pilkullisen olemassaolosta. Jäljittämistyöni ansiosta kuitenkin tiesin, että “Mangonight” asusteli jossain päin Suomea Snilli nimisellä tallilla. Salaisena haaveenani oli joskus hankkia jonkun näköinen ponidiili Leian rinnalle ja laittaa Leiska kantavaksi jostain pienestä estetykki hevosorista. Asialla ei toki ollut kiire, enkä varsinaisesti ollut ajatuksesta koskaan kertonut kellekkään, mutta mikäpä siinä haaveillessa. Toki jossain kohti tammalla tulisi ikä vastaan, mutta toivottavasti ei vielä ihan hetkeen. Sitäkin pitäisi toki pohtia miten ja mistä saisin sopivan hevoskaverin rinnalle, sillä vaikka kuinka rakastinkaan pelkästään ponini kanssa hengailua, halusin myös kehittyä samalla. Yli vuoden tauko ratsastuksesta ei siksi tulisi kysymykseenkään. “Mitä sä haluut et teen näille?” Myy kysyi sylissään neljä iloisen kirjavaa ruusuketta viime vuoden kisakarkeloista ansaittuna. “Mä viritän ne tohon kaapin oveen. Toteutustapa on vielä hakusessa, mutta ehkä se selviytyy”, totesin tytön tarkastellessa rusettien takapuolia epäilemättä kiinnitystapaa pohtien. “Oispa tää vuos vähän parempi kisojen kannalta”, pohdin haaveilevasti. Ei edellinenkään huono ollut ja kerättiinhän me valtavasti kokemusta, mutta esimerkiksi luokkanousu kutitteli houkuttelevasti mielen perukoilla. “Mä pidän teille peukkuja”, Myy kannusti. “Mäkin teille”, virnistin takaisin.
|
|