Takaisin juurille 16.3.
Tänään koitti se päivä, kun mä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Rajaseudun tuntilaisena oloa. Tai olinhan mä jo aikaisemmin käynyt irtotunnilla äidin mieliksi, jotta selväisi “oliko Rajaseutu sitä mitä sä harrastukseltasi halusit”, mutta tästä eteenpäin mä olisin oikeasti yksityisenomistajan lisäksi taas myös tuntilainen. Koska tämän päivän tunti oli estetunti ja me oltiin Leian kanssa muutettu vasta kaksi päivää sitten, mä en uskaltanut ihan vielä ottaa tammaa hyppäämään. A, mä en halunnut ihan ekalla tunnilla uudessa paikassa nolata itseäni vähän liian innokkaan ja keskittymiskyvyttömän ponin kanssa ja B, Leialla oli mennyt vähän maha sekaisin kuljetusstressistä ja se oli sen takia ollut vähän jäykkä, enkä mä tietenkään halunnut ottaa jäykkistä estetunnille.
Siksi mä nyt taukohuoneessa listaa tuijottaessa katsoin Leian nimen sijasta Passin nimeä. Sen verran mä kahden päivän ympärikiertelyn perusteella osasin kertoa, että Passi on musta puoliveriruuna, mutta siihen mun rajattu tietämys sitten jäikin. Satulahuoneeseen mä sentään osasin, mutta kamojenkin löytäminen tuotti hieman hankaluuksia. Yli kahdenkymmenen hevosen satulan joukosta sen yhden tietyn löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty.
“Tarvitko sä apua?” kuului selän takaa ja mä olisin hypännyt varmaan kattoon asti jos mulle olisi suotu kissan muoto.
“Hä”, mä inahdin säikähtäneenä ja käännyin katsomaan ruskeatukkaista poikaa. Sillä oli kypärä päässä ja saappaat jalassa, ja se katsoi minua kohtelias ilme kasvoillaan.
“Niin, että tarvitko apua?” poika toisti kysymyksensä ja nyökkäsi satuloita kohti.
“Aa, joo tuota Passin kamoja etsin”, vastasin anteeksipyytävällä ilmeellä. Poskeni olivat luultavasti tomaatin väriset säikähtämisestä.
“Ne on tuolla reunassa”, poika hymähti osoittaen raipallaan, jonka mun huikea havainnointikyky huomasi vasta nyt.
“Kiitti”, kirahdin ja rukoilin, etten kompastuisi siinä vaihessa kun saisin kaikki tavarat syliini asti.
Passin karsinan sijainnin paikannus onnistui onneksi helposti, eikä mun tarvinnut vaellella hirveän kauaa pitkin käytävää kuin mikäkin hölmö. Ruuna oli mun onneksi helppohoitoinen, eikä kamojen etsiskelyssä tuhrautunut aika kostautunut hoidon aikana. Meitä tuntilaisia oli paikalla tänään huikeat kolme, mikä tuntui ihan luksukselta siihen verrattuna mitä edellisen tallin ratsastuskoulun tunnit oli. Opettajan mä muistin hyvin ennen joulua käymältäni irtotunnilta. Miia Linkola, jota olin stalkkaillut kilpailuissa ja somessa oli jäänyt mieleeni mukavana persoonana. Hänen avustuksella mä kiipesin selkään ja hirvittelin yhtäkkiä kaksikymmentä senttiä venynyttä ratsuvalintaani. Nainen nauroi ja totesi, että nopeasti siihen tottui. Epäilin hieman hänen sanojaan, kun ruuna lähti liikkeelle. Valtamerilaivan kellumiselta tuntuvat askeleet vaativat hetken, jotta sain kerättyä itseni ja tunti lähti liikkeelle.
Alkuverkaksi me tehtiin perustyöskentelyä ympyröillä ja pitempää pätkää avaavaa laukkaa uralla. Miia muistutti pitämään jalkaa kiinni, joka tuntui varsinkin kevyessä istunnassa olevan mun pahin ongelma. Se seilasi useita senttejä Passin kyljestä ja yllättäen pidätteet ja takaisin istuminen tuotti hieman hankaluuksia. Miia oli kuitenkin ollut oikeassa nopeasti tottumisessa. Puolen tunnin kohdalla, kun me otettiin välikäyntejä ja nainen selitti ensimmäistä tehtävää, mä olin jo unohtanut alkutunnin hirvityksen. Passi pärski tyytyväisenä ja rapsutin sen harjamartoa myhäillen itsekseni. Miian ääni kantoi maneesissa hyvin, kun se selitti tehtävää: “Ihan ekana tullaan tämä kolmen hypyn innari, jonka tuutte pari kertaa pomputellen putkeen. Tulkaa ihan rennolla fiiliksellä, älkääkä tehkö tästä hevoselle ihmeellisempää, kun se on. Alottaako vaikka Aava?”
Mä katselin kuinka pienikokoinen tyttö nosti tottuneesti laukan ja lähestyi innaria kuin vettä vaan. Leian tapaan pilkullinen poni hypähteli pomput tottuneesti ja Miia muistutti tahdin tärkeydestä. Toisella kerralla rytmi parani ja kolmannella kerralla nainen kertoi riittävän.
“Tuleeko Katariina seuraavaksi?” Miia kysyi ja nyökkäsin hentoisesti. Passi nosti kuuliaisesti laukan kulmasta ja mä ohjasin sen innaria kohti. En tiedä oliko se mun oma arviontivirhe, vai Passin jalkaerror, mutta ekalle hypylle ruuna teki hassun loikan ja mun tasapainoni horjahti hieman.
“Jalka kiinni ja rytmiä siihen laukkaan! Nyt Passi jää vähän löysäksi. Noin just parempi!” Miia ohjeisti ja yritin parhaani mukaan korjata laukkaa. Toisella kerralla homma vähän parani ja kolmas oli jälleen jo riittävä.
Lopputunnista me hypättiin pientä kaarevaa linjaa, jonka luulisi olevan helpompaa kuin se oikeasti on. Lisäksi Miia halusi meidän laskevan linjan väliin jäävien askelten määrät ääneen ja minua kuumotti vähän liikaa, niin että mokasin ensimmäisen lähestymisen ja Passi teki jälleen hassun hypyn. Pieni hävetys sisälläni mä lähdin seuraavalla kerralla vähän paremmalla mentaliteetilla liikkeelle ja musta ruuna
yllättävää kyllä suoritti paremmin. Tosin suuri rullaava laukka tuntui niin erilaiselta Leian lyhyempään ponilaukkaan verrattuna, että mä laskin askeleet väärin ja olisin ehkä vajonnut maanrakoon jos olisin voinut, niin helposta hommasta oli kuitenkin kyse. Miia kannusti hymyilevänä ja kehotti rentoutumaan, koska mä muistutin kuulemma vähän jääkalikkaa. Mä en epäillyt sitä yhtään. Musta tuntui, että olin ottanut vähän liikaa stressiä ekasta tunnista ja uusista ihmisistä, ja vaikka mä kuinka yritin tunnin jälkeen liittyä Aavan ja Idan iloisena pulputtavaan keskusteluun, mä en saanut muuta aikaan kuin epävarman hymyn.