Lätkäisen tarroilla vuoratun läppärin kannen kiinni huokaisten helpotuksesta. Olin suoriutunut päivän opiskelutavoitteessa kiitettävästi, eikä tätä iltaa tarvitsisi pyhittää kouluhommille. En mä ehkä muuten olisi ollut näin reipas, mutta mä olin päättänyt mennä tallille - ja siellä jos jossain ei halua joutua ajattelemaan koulua ja tekemättömiä tenttejä.
Hyvä että sain edes yöllä unta, kun olin niin innoissani Tessasta. Ajatukset vaelsivat tallin käytävillä ja lähialueen maastoreiteillä, joita olisi pakko päästä joku päivä testaamaan. Ihan kuin en olisi rauhoittunut nytkään, sillä hiuslenksu on pudota jatkuvasti käsistäni hiuksia kiinni laittaessani, samalla kun hyräilen Sian joulualbumin tahtiin.
Pian pieni valkoinen auto starttaa rivitaloasuntoni pihasta suuntana talli. Pelkääjän paikalla lepää niin ratsastuskypärä kuin saappaatkin, sillä tänään mun pitäisi liikuttaa Tessa. Olimme sopineet asiasta Veran kanssa eilen, enkä mä ois millään malttanut olla lähtemättä talliille jo heti aamutuimaan. Jotenkin mä sain pidettyä itseni kotona iltahämärään saakka, ja kun puolen tunnin päästä saapuisin tallille, olisi ulkona jo aivan säkkipimeää.
Vaikka talvi on mun lempivuodenaika, on pimeys ärsyttävää. Liikenteessä on koko ajan oltava varuillaan jotta näkisi heijastimettomat jalankulkijat, jossain kohtaa saa pelätä joutuuko liukkauden vuoksi ojaan ja jossain kohtaa radiokanavat näyttävät häränpyllyä soittaessaan pelkkää Dannya tai Jingle Bell Rockia. Kerran mun piti pysäyttää auto tienposkeen, jotta voisin rämpätä kanavia niin pitkään, että tulisi edes yksi hyvä biisi. Tällä kertaa radion soittolistat olivat olleet yhteistyökykyisiä, eikä niiden suhteen tarvinnut taistella. Jos mä joskus voitan lotossa, ostan ensimmäisenä auton johon saa yhdistettyä Spotifyn. Se on saletti.
Osun tuttuun risteykseen, josta kaarran ratsutallin aukealle parkkipaikalle. Parkkipaikalla on vain muutama auto, joka toivottavasti kertoisi vähäisestä asiakasmäärästä. Olisikohan maneesissa tunteja? Nappaan kamppeet kainaloon, lukitsen auton ovet ja suljen toisen käteni takin karvavuorelliseen taskuun. Sormeni ovat ristissä, ikään kuin se varmistaisi maneesin olevan tyhjillään. Varmaan yhtä tehokas manifestointikeino kuin sadetanssi.
Lumi narskuu jaloissani kävellessäni rivakoin askelin kohti tallia. Pakkanen on kaksinumeroisissa lukemissa ja saa hengityksen tuntumaan ajoittain jopa kivuliaalta kylmyyden vuoksi. Pienet lumihiutaleet putoilevat tummanruskeiden hiusteni pinnalle sulaen sitten inhottavasti jolloin ne valuvat kaulalle. Kylmät vesipisarat hyytävät iholla ja saavat mut nostamaan hartiat korkealle korviin.
Kerkeän juuri ja juuri tallin oville, kun mua on vastaan pomppii kaksi karvakuonoa. Ruskea saksanpaimenkoira hyppää minua vasten nuollen kättäni iloisena ja toinen hökeltää jaloissani häntä villisti heiluen. Se päästelee innostuksissaan hassuja korahduksia.
“MAKO EI!” komentaa minua kohti tuleva nuori mies katsoen tuomitsevasti saksanpaimenkoiraa, jonka nimi ilmeisesti on Mako.
“Sori” hän pahoittelee saadessaan koiran laskeutumaan, “ei ne yleensä hypi ihan tolleen, joulu varmaan sekottanu niidenkin päät” hän jatkaa naurahtaen. Naurahdan tokaisulle ja hymyillen silitän kumpaakin koiraa. Molemmat vaikuttavat todella kilteiltä. Erityisesti se toinen koira, jonka rotua en osaa sanoa varmaksi on todella ihana.
“Se on Suki. Ja niin mä oon Viljo, Veran veli” tummahiuksinen Viljoksi esittäytynyt kertoo, “sä olit se Tessan uus hoitaja?” hän kysyy.
“Joo, Olga” esittäydyn hymyillen nostaen katseeni Viljoon. Kieltämättä paljon samaa näköä eilen näkemäni Veran kanssa.
“Maneesissa on sitten tyhjää jos haluat ratsastaa. Tuntuu et kaikki on kipeenä kun tän päivän tuntilaisista tyyliin pari oli terveinä.” mies tokaisee ja ilmoittaa sitten menevänsä taukotilaan syömään Veran sinne loihtimia joulutorttuja.
Kipitän Tessan karsinalle, jossa se on syömässä heiniään. Avatessani karsinan oven se kohottaa päänsä ja tuhahtaa kuin toivottaisi minut tervetulleeksi, jonka jälkeen se jatkaa aktiviteettinsa parissa. Lasken kantamukseni karsinan ulkopuolelle, nappaan harjan kouraani ja tallustan sisälle purupeitteiseen karsinaan harjailemaan tammaa. Vasta nyt mä huomaan sen olevan kirjava. Sen vatsassa on valkoinen läiskä ja sen jalkoja värittää korkeat sukat. Upotan käteni Tessan kullankellertävän turkin sekaan, johon se uppoaa. Talvi on tullut, sen näkee.
Harjailen tammaa kaikessa rauhassa pitkään ja hartaasti sen nautiskellessa heinänkorsista, joita se hapuaa huulillaan kuivikkeiden seasta. Vera oli varoittanut sen saattavan olla melko levoton ja kehotti hoitamaan tamman hoitopaikalla, mutta mä olin autuaasti unohtanut koko ohjeenparren. Näköjään Tessa olisi rauhallinen hoidettava mikäli nenän edessä olisi syötävää.
Käyn karsinan ulkopuolella vaihtamassa harjan kaviokoukkuun ja puhdistan tamman kaviot, joita se nätisti tarjoaa yksi kerrallaan. Kun olen valmis, suljen karsinan oven kertoen Tessalle palaavani pian, jonka jälkeen kiiruhdan satulahuoneeseen. Vera oli näyttänyt eilen, mistä löydän Tessan satulan ja suitset. Sille tulisi sileälle turparemmittömät suitset sekä hieno, musta koulusatula. Mukavaa vaihtelua menneisyyteni, jolloin kaikilla hevosilla oli karmeat muovinkovat wintec-satulat.
Varustan tamman nopeasti selostaen sille samalla tekemisiäni. Osittain mun pälätys johtuu hurjasta jännityksestä, joka purkautuu hölmöjen puhumisena. Kun mä olin selostanut tammalle kaikkien remmien kiinnityksestä yksityiskohtaisesti, vaihdoin omat talvikengät ratsastussaappaisiin ja painoin päähäni kypärän. Kädet meinaavat täristä, kun avaan karsinan ovea isommalle ja ohjaan Tessan ohjista tulemaan mukaani. Hengitän kerran syvään ja avaan maneesin oven, jolloin jalkamme uppoavat maneesin pehmeään hiekkaan. Jännitys kouraisee vatsanpohjassa, kun nappaan seinustalta jakkaran kirjavan tamman vierelle.
Selkään päästessäni kiristän satulavyön ja pidennän jalustimia varmaan kymmenellä reiällä. Tamman selkä tuntuu kapealta, mutta selästä katsottuna se näyttää paljon korkeammalta. Sen musta harja heilahtelee askelten tahdissa, kun painan pohkeet sen kylkiin kiinni jolloin se nytkähtää liikkeelle. Tessan askeleet ovat reippaanpuoleiset ja se liikkuu virkeän oloisena eteenpäin. Annan sen lämmitellä rauhassa pitkin ohjin uralla samalla kun itse totuttelen taas istumaan satulassa. Edellisestä ratsastuskerrasta alkoi jo olemaan aikaa.
Kun mä lopulta muistin, miten satulassa istutaan mä kokoan ohjat käsiini ja kohennan istuntaani. Tammakin ryhdistäytyy melkoisesti ja tuntuu, kuin se jo odottaisi treenin aloittamista. Nostan ravin ja alamme ravailla niin pääty- kuin keskiympyröillä. Pyrin saamaan ravia letkeäksi ja tammaa taipumaan ympyröillä kauniisti. Tessan askeleet ovat isot, jonka vuoksi harjoitusravissa istuminen tuottaa mulle hieman haasteita. Tamma ilmaisee ärsyyntymisensä sähläämiseeni viskomalla pari kertaa päätänsä. Alan keventää askelten tahdissa, joka selkeästi rauhoittaa tammaa. Pitäisi varmaan etsiä meille opettaja. Ja nopeasti.
// en millään malttanut oottaa huomiseen tän tarinan julkaisemisen kanssa, sovitaan että tää tarina kertoo huomisesta 17.12.
// ihana tarina! Kiva kuulla, että on intoa tarinoimiseen, näitä on niin mukava lukea! <3 - admin