|
Post by Vera on Dec 13, 2022 17:30:25 GMT 2
Miran päiväkirja 6- vuotias Welsh B tamma, 140 cm Omistaja: Ida Kivikoski
Miran liikutuskalenteri (ei kiveen hakattu) - | Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai | Liikutus | Sileä/ maasto | Vapaa | Sileä | Vuoroviikoin esteet & sileä | Vuoroviikoin esteet & sileä | Kevyt liikutus (juoksutus/ käyntimaasto)
| Esteet/ sileä/ maasto |
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Dec 16, 2022 23:43:05 GMT 2
16.12.2022 ”Joko sä tiedät, että kenellä sä tänään pääset ratsastelemaan?”, äiti kysyi käynnistäessään meidän mustan mersun moottorin. ”Hrrr, öö, vissiin Altolla, Amanda laittoi mulle kuvan jo listoista. Se oli menny jo aikaisemmin tallille jeesaamaan Veraa päiväheinien kaa”, vastasin hampaat kalisten ja painoin penkinlämmittimen päälle. Auton lämpömittari näytti miltei viittätoista astetta pakkasta enkä ollut vielä tottunut näihin äkillisiin, koviin pakkaskeleihin. Ajaessamme tallille ajatukseni karkailivat kerta toisensa jälkeen lämpimien kesäkelien unelmoinneista takaisin siihen niin kauniiseen ja ihanaan ponitammaan, jonka jätin taakseni Saksaan reilu viikko sitten. Haikailin edelleen sen perään, vaikka äiti olikin ilmoittanut masentavat uutiset siitä, että poni olikin jo myyty muualle. Yritin pitää mieleni positiivisena ja ajatella tulevaa ratsastustuntia, mutta en mahtanut mitään tälle ikävälle harmaalle möykylleni pääni sisällä. Tiesin, että myyntiponiin ei kannattaisi kiintyä ensisilmäyksellä, etenkään kun ei ollut varmaa missään vaiheessa siitä, että poni päätyisi minulle. Pudistin ajatukset Mirasta saapuessamme tallin parkkipaikalle, sillä näin Amandan juoksevan autoamme kohti. ”IDA, TUU ÄKKIÄ, JÄSTI JA RELLU LIVAHTI PORTISTA JA NYT NE JUOKSEE TALLIPIHAA PITKIN VAPAANA!” Amanda huusi hengästyneenä parkkipaikan toiselta puolelta. ”Taasko?? Eiks ne just viimeviikolla karannut?” naurahdin hieman hämmentyneenä ja nousin ripeästi autosta. Vilkutin äidilleni heipat ja kiiruhdin Amandan perään. Ratsastuskamppeeni viskaisin tallin kulmalle, ehtisin ne sieltä noukkimaan myöhemminkin. Ei ollut tosiaan mikään uusi juttu, että poniruunat vilahtivat kepposilleen tarhasta tilanteen nähtyään. Harvemmin ne minnekään pitkälle kuitenkaan menevät, yleensä muutaman kunniakierroksen jälkeen kaksikko etsii ensimmäisen heinäkasan ja jää siihen hengailemaan. ”Siis emmä tiiä että miten ne onnistu siinä, olin ihan varma et laitoin tarhan portin kiinni ja kun käännyin nostamaan kottarista heiniä tarhaan ne perkuleen ponit jo juoksi pukitellen ja piereskellen alakenttää päin. En ihan oikeasti jaksa, soitin just äsken Veralle, se sano tulevansa alatarhoilta päin vastaan, jahka saataisiin ne piiritettyä ja kiinni”, Amanda sanoi huokaisten ja ojensi minulle riimun ja narun. Hölkkäsimme alakentän suuntaan ja näimme kauhukaksikon juoksemassa kentän reunaa pitkin kohti laitumia. Onneksemme Vera ilmestyi tarhan takaa kädet ilmassa heiluen, mikä sai ponit jarruttamaan äkisti ja tekemään U- käännöksen. Shettis Jästi veti muutaman pierupukin ja lähti laukkaamaan Rellun rinnalla meitä kohti, mutta tajuttuaan meidän olevan tiellä, pysähtyi parivaljakko hetkeksi paikoilleen. Niistä huomasi, kuinka ne katselivat ympärilleen etsien pakoreittiä, mutta koska lunta oli tullut viime viikkoina niin suuret määrät, kaikki mahdolliset pakoreitit oli tukkeutuneet lumivalleilla. Rellu päästi ilmaan terävän pärskähdyksen ja alkoi tappion merkeissä hamuamaan kottarin kyydistä tippuneita heinänkorsia lumiselta tieltä. ”Olisi sitä heinää siellä tarhassakin ollut, jos olisit vaan malttanut odottaa vuoroasi, senkin pässi”, Vera mutisi pörröiselle risteytysponille samalla laittaen sille riimua päähän. ”Ai moi Ida, sähän pääsit heti hommiin”, nainen naurahti nähtyään minut. ”Joo, taisin sattua just hyvään aikaan paikalle”, vastasin hymyillen, katse kiinni Jästissä, jolle olin juuri saanut riimun päähän. ”Siis oikeasti, anteeksi, oon niin pahoillani, olin varma et laitoin sen portin kii-”, Amanda aloitti, mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, Veran tullessa väliin. ”Ei se mitään, tietäisitpä, kuinka useasti mulle on käynyt näin. Viime keväänä päästin vahingossa tämän kaksikon lisäksi myös Alton ja Rhean irti ja niitä sitten metsästettiin loppuiltapäivä laitumelta. Tekevälle sattuu, etenkin näitten riiviöiden kanssa”, Vera rohkaisi Amandaa naurahtaen. Autoin Amandaa ja Veraa antamaan loput heinät hevosille ja olin jo aloittanut kävelyni kohti satulahuonetta, kun Veran puhelin soi ja nainen huusi perääni, että odottaisin hetken. ”Viittittekö tulla jeesaamaan vielä yhdessä asiassa? Tallille ois tulossa yks heppa, se on ihan just tuolla parkkipaikalla, niin jos tuutte auttamaan sen poislastaamisessa ja tavaroiden roudaamisessa?” Vera kysyi hymyillen leveästi. Vilkaisin kelloa – tunnin alkuun oli vielä rutkasti aikaa, joten suostuin ilomielin auttamaan. Ja sitä paitsi, uudet hevoset ovat aina jännittävää nähtävää, etenkin, kun tästä tulokkaasta ei ollut tallin kanavilla ilmoitettu etukäteen. Kävelimme reippaasti parkkipaikalle ja näimme jo ison hevosauton kaartavan tallitieltä lumiselle parkkipaikalle. Rehkiessämme heinien laiton aikana olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka kylmä pihalla olikaan. Lunta oli alkanut satamaan isoina, painavina hiutaleina ja hengitykseni höyrystyi odottaessani hevosauton takaluukun aukeamista. Vera käveli auton sisälle ja lähti hetken päästä taluttamaan auton sisällä olevaa hevosta ulos. Kun kaksikko tuli näkyviin pimeähköstä rekasta, en ollut uskoa silmiäni. Veran narun päässä oli Mira! Se sama tamma, josta olin haaveksinut viimeisen reilun viikon ajan, ja jota en uskonut enää ikinä näkeväni. Näin sivusilmällä äitini kävelevän hieman kiusaantuneena rekan toiselta puolelta meitä kohti, mutta olin liian keskittynyt ponitammaan noteeratakseni äitiä sen enempää. ”Tää vissiin taitaa kuulua sulle,” Vera sanoi virnistäen ja ojentaen Miran riimunnarun käteeni. ”Siis… täh? Onks tää joku vitsi? Mirahan myytiin jollekin toiselle?” Kysyin ääni vapisten, hämilläni. Äiti oli liikkunut lähemmäs meitä ja sanoi hieman kiusaantuneena: ”Ajateltiin pitää tämä yllätyksenä sulta, ja, noh koska et lopettanut ponista kyselemistä, oli pakko sanoa, että se on myyty muualle.” ”Hyvää joulua Ida”, äiti jatkoi. En kaunistele asiaa nyt yhtään – purskahdin tässä vaiheessa ihan täyteen itkuun. Sisälläni myllersi miljoona tunnetta, joista päällimmäisenä tunsin aivan järjetöntä onnea ja kiitollisuutta. Koko poni tuli täysin puskista, enkä olisi ikinä voinut kuvitella päivän päättyvän näin. Sanomattakin on varmasti selvää, ettei ratsastustunnistani tullut oikein mitään, kun tallin yksärikarsinassa majaili nyt ihka oma ponini. Tulevaisuus tuntui nyt jännittävämmältä kuin koskaan, enkä malttanut odottaa jo seuraavaa päivää tallilla. Tulisin kuitenkin edelleen jatkamaan tunneilla käymistä, sillä en todellakaan ollut valmis täysin itsenäiseen ratsastamiseen ja opeteltavaa oli vielä paljon.
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Dec 26, 2022 2:48:12 GMT 2
17.12.2022
Sanomattakin oli selvää, että odotin seuraavaa tallipäivää kuin kuuta nousevaa. Pääsisin vihdoin tutustumaan uuteen poniini rauhassa, ilman ylimääräistä sähellystä ja shokkia. Tai noh, shokissa taisin olla kyllä edelleen sillä en vieläkään tahtonut uskoa omistavani oikeasti omaa ponia. Onneksi nyt tallille mentäessäni tietäisin, mitä minua siellä odottaisi eikä suurempia yllätyksiä pitäisi olla vastassa.
Iskä lupasi viedä mut tänä aamuna tallille, siinä samalla matkalla hän itse suuntaisi töihin. En vieläkään oikein ollut täysin varma mitä isä tekikään työkseen, jotain tietokoneisiin ja bisneksiin liittyvää – kai. Isän työn vuoksi olimme muuttaneet usein ja en todellakaan halunnut muuttaa enää kertaakaan, etenkään nyt, kun Miralle oli saatu Rajaseudulta karsinapaikka. Oma poni ja parhaat kaverit samassa paikassa, paremmasta voisi vain unelmoida!
Tallipihalle kurvattuamme nousin autosta, keräsin muuttokuormallisen uusia varusteita mukaani ja toivotin iskälle mukavaa työpäivää. Kävimme äidin kanssa eilisillalla ostosreissulla keskustan ratsastusliikkeessä ja ostimme tammalle tarvittavia tavaroita. Tamman mukana oli tullut omaan makuuni vähän turhan räikeät pinkit huovat ja suojat ja halusin tammalle jotain hieman hillitymmän väristä tavaraa. Sillä ei myöskään ollut omia harjoja tai muita hoitovälineitä, joten ne tuli hommattua myös eilen. Kauppareissun hinta oli ollut aika järkyttävän suuri, mutta hei, käyttötavaraa kumminkin pääosin ostettiin, joten ehkä tuo summa oli ihan siedettävä.
Näin sivusilmälläni, että Mira tarhasi vitostarhan puolikkaassa itsekseen. Tarha oli vedetty keskeltä poikki langalla, jotta hevoset saisivat tutustua toisiinsa langan yli rauhakseen, ennen kun ne yhdistettäisiin kunnolla. Miran tulevat tarhakaverit olivat connemara tamma Ryyne ja welsh a poni Galla. Kello oli vasta puoli kymmenen, joten ponitammat olivat luultavasti olleet tarhassa vasta muutaman tunnin. Hymähdin tyytyväisenä, sillä ponit näyttivät kaikki rauhallisilta ja tämä antoi minulle varmuutta turvallisesta ja hyvin sujuvasta yhdistämisestä. En jäänyt pihalle katselemaan tammaani sen enempää vaan suunnistin tavaroideni kanssa kohti uutta tallia.
Talliin astuessani haistoin tutun, turvallisen heinän tuoksun. Jostain käytävän toisesta päästä kuului luudan lakaisun ääni ja toisesta suunnasta tyytyväisen hevosen pärskähdys. Tallissa oli muuten hiljaista ja ihanan rauhallista. Vaikka olikin lauantai, oli liikkeellä hyvin vähän tallilaisia, mikä oli aika kivaa vaihtelua normaaliin, vilkkaaseen talliin verrattuna. Suuntasin kohti varustehuonetta, josta löytäisin Miran kaapin. Olimme eilen etsineet äitin kanssa tamman kaapin jo valmiiksi ja purkaneet sinne Miran mukana tulleet varusteet. Nyt pääsinkin leikkimään tetristä, sillä pähkäilin, että minne ihmeeseen kaikki ostamani varusteet oikein tungen.
”Ai moi Ida, sä ootkin jo aikaseen liikkeellä! Ja ainiin, onnea tuoreelle poninomistajalle!” Tuttu matala ääni sanoi astuessaan satulahuoneeseen.
”Moi! Ja joo, kiitos!” Naurahdin tummahiuksisille Viljolle, joka oli tuomassa ratsunsa varusteita takaisin kaappiin.
”Jos hei noi kaikki loimet ei mahdu tohon kaappiin, niin vintiltä pitäisi löytyä kaapin numeroa vastaava hylly, missä on sitten reilusti tilaa kaikelle ylimääräiselle. Ite ainakin pidän tässä satulahuoneen kaapissa vaan niitä tärkeimpiä varusteita mitä tulee käytettyä melkein päivittäin, niin pysyy kaappi helposti siistinä. Ihan vaan vinkkinä,” Viljo sanoi samalla pestessään kuolaimia satulahuoneen lavuaarissa.
”Aaa joo, hyvä kun sanoit. Tää koko poninomistajuus tuli vähän puskista, niin oon vielä vähän ihmeissäni, että mitä mun pitääkään tehdä”, vastaan naurahtaen. Tottahan se oli, että en tosiaankaan tiennyt, että mitä olin tekemässä.
”Ei mitään, ja muista sit kysyä apua, jos tarviit, ponin omistaminen onkin pikkusen eri juttu kuin tuntilaisena tai vuokraajana olo!” Viljo huikkasi lähtiessään satulahuoneesta.
”Vintille siis seuraavaksi,” mumisin itselleni samalla viikatessani paksua tummansinistä toppaloimea.
Kapusin taukotilan narisevia portaita pitkin ylös vintille ja napsautin katkaisijasta valot päälle. Olin vintillä käynyt useasti ennenkin, sillä heti oikealla sijaitsivat ratsastajien lokerot – omani mukaan lukien. Lokerossa säilytin ylimääräisiä ratsastussukkia ja housuja (vesilätäkköön tippumisen varalta), laastareita, hiusharjaa, pompuloita ja muutamia herkkuja. Jokainen Rajaseudulla kävijä sai halutessaan oman lukollisen kaapin, mikä oli kyllä ihan kivaa, sillä siellä pystyi tuntien aikana säilyttää esimerkiksi puhelimia turvallisesti. Nyt en ollut kumminkaan menossa lokerolleni, vaan viemässä ylimääräisiä loimia hyllyyn säilytettäväksi. Etsin hyllyn nro 23 ja sujautin loimet paikoilleen. Nyt, kun kaikki tavarat oli järjestetty paikoilleen, oli vuorossa ponin haku sisälle ja sen hoitaminen. Tänään ei ollut suunnitelmissa ratsastusta, vaan ajattelin käydä kävelyttämässä ponia tallin tiluksia pitkin, jotta ympäristö tulisi sille tutummaksi.
Nappasin tamman karsinan ovesta sen uuden karvapehmusteisen tummansinisen riimun ja narun ja suuntasin nokkani kohti vitostarhaa. Mira hamuili vaaleanpunaisella turvallaan viimeisiä heinän rippeitä lumisesta maasta ja pärskähti rauhallisesti. Minut huomatessaan se tosin nosti päänsä reippaasti ylös ja katseli minuun päin korvat hörössä, sieraimet isoina.
”Vooou, ihan rauhassa tamma, mä se vaan tässä oon,” mumisin hiljaa, samalla ehkä yrittäen rauhoitella myös itseäni. Sujahdin portin välistä tarhaan ja tamma käveli varovasti luokseni.
”Noni, katos nyt, ei oo mitään hätää,” höpöttelin tammalle sujauttaessani sen päähän tummansinisen riimun.
Avasin tarhan portin ja lähdin taluttamaan Miraa tallia kohti. Se oli selvästi vielä hieman jännittynyt, sillä se piti koko talutuksen ajan pään jäykkänä ja korkealla, jatkuvasti tähyillen ympärilleen. Päästyämme karsinaan, riisuin siltä räikeän pinkin ulkoloimen ja laitoin sen sivuun. Loimi löytäisi itsensä aika äkkiä vintin hyllyltä, sillä olin tuonut tammalle jo itseäni miellyttävämmän värisen loimen, jota se saisi kokeilla tänään. Karsinassa oli vielä hieman heiniä jäljellä aamulta ja Mira rauhoittuikin hyvin niitä purujen seasta hamuillessaan. Harjasin sen usealla harjalla läpikotaisin sekä putsasin sen kaviot. Hoitaessa se oli niin ihanan kiltti ja rauhallinen, oli mukavaa nähdä se tallissa jo niin rauhallisena. Ehkä se tottuisi muutenkin uuteen talliin nopeasti. Hoidettuani tamman heitin sille sen uuden tummansinisen loimen selkään. Loimessa oli vaaleamman sinisiä yksityiskohtia saumoissa ja se istui ponille oikein hyvin. Loimi selässä suuntasimme pihalle pienelle kävelylle.
Olin suunnitellut edellisiltana reittimme valmiiksi, sillä en millään meinannut saada unta jännittäessäni tätä päivää. Kävelisimme rauhaksiin tallin pihatietäpitkin koko tallipihan ympäri kerran tai kaksi, ja jos se sujuisi hyvin, voisimme käydä kävelemässä molemmilla kentillä taikka käydä ihmettelemässä, vaikka pyörötarhan takana olevaa lantalaa.
Tallista ulos astuessamme Mira päästi ilmaan kovaäänisen hirnahduksen nähtyään tarhassa seisoskelevan lajitoverinsa ja pysähtyi paikoilleen. Se oli selvästi taas jännittyneempi, kuin mitä se oli tallissa ollut. Huomasin itse myös puristavani narua rystyset valkoisina, joten koitin itsekin hengitellä hetken, kunnes taas pyysin tammaa liikkumaan eteenpäin. Oli ihanaa nähdä, että vaikka sitä selkeästikin jännitti, se silti käyttäytyi nätisti taluttaessa, eikä hötkyillyt tai rynninyt.
Kävelimme pihan ympäri useamman kerran välillä pysähtyen haistelemaan ja ihmettelemään uusia paikkoja. Kävimme myös tutustumassa ylä- ja alakenttään sekä vanhan tallin pihalla olevaan hoitopuomiin – hoitopuomi oli Miran mielestä erityisen jännittävä. Muutaman kierroksen jälkeen Mira alkoi kumminkin jo rentoutumaan ja käveli kaula alempana kuin aikaisemmin. Ei se vielä täysin rento ollut, mutta päätin että tämä saa riittää tältä päivältä. Vein Miran sen tarhalle, otin siltä riimun pois ja annoin palkkioksi palan porkkanaa. Porkkana suussaan se pyörähti ympäri, pukitti ja juoksi aidalle häntä pystyssä hörisemään tarhanaapureilleen.
Ja tuonne selkään sitten pitäisi uskaltautua tässä muutaman päivän sisällä, yikes.
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Dec 28, 2022 1:55:00 GMT 2
20.12.2022 Ei mua yleensä jännitä ratsastaa oikeastaan millään hevosella ikinä, mutta kiinnittäessäni kirjavan tammani tummanruskeiden suitsien solkia, tunsin kuinka mahassani möyri perhoset. Olimme sopineet valmentajani Miian kanssa, että hän pitää meille tänään valmennuksen Miran ensimmäisestä ratsastuksessa Suomessa. Tamma oli saanut rauhassa levätä pitkästä matkastaan Saksasta Suomeen ja olin pelkästään talutellut sitä pitkin talliteitä viimeiset kolme päivää. Aloin huomaamaan, että Miralla alkoi kertymään energiaa, joten uskoin sen olevan jo tarpeeksi levännyt aloittaakseen hommat. Talutin Miran maneesiin ja kävelin sen vierellä muutaman kierroksen uraa pitkin. Maneesissa ei ollut muita ratsukoita, ja Miialla kestäisi vielä jokunen hetki saapua paikalle. Johdatin Miran maneesin laidalla olevan jakkaran viereen, kapusin jakkaran päälle ja keräsin ohjat vasempaan käteeni. Hengitin syvään ja nousin satulaan kevyesti. Mira otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta pysähtyi kuitenkin nätisti siksi aikaa, että sain säädettyä jalustimeni sopivan mittaisiksi. Tänään pääsisimme samalla kokeilemaan miten tamman uusi koulusatula istuisi sen selkään. Mira lähti pohkeitteni puristuksesta reippaasti eteenpäin kävelemään. Sillä oli aika kova kiire ja se käveli omaan makuuni ehkä hieman turhan reipasta käyntiä, mutta annoin sille silti pitkät ohjat, jotta se sai venyttää kaulaansa alkukäyntien ajan. Muutaman kierroksen jälkeen Mira rauhoittui vauhdin kanssa ja alkoi kävelemään jo hieman rennommin. Aloin keräämään ohjia käteeni ja tekemään pysähdyksiä ja ympyröitä tamman kanssa, jotta saisin sen paremmin hereille avuille. Pian maneesin oven suulta kuului tuttua vislaamista ja ovi avautui. ”Moro, sori että oon vähän myöhässä! Te oottekin jo vissiin ehtinyt jo aloitella, miltäs se nyt tuntuu?” Miia sanoi hymysuin kävellessään meitä kohden. ”Ihan hyvältä! Se on ollut aika jännittynyt ja tosi reipas kyllä, mutta se jännittyneisyys helpotti vähän, ku käveltiin rauhaksiin paljon,” vastasin valmentajalleni hymyillen. ”No mutta se on ihan odotettavissakin! Sillä on muutama vapaa vissiin pohjalla ja kumminkin se on ihan uudessa, vieraassa paikassa niin ihmekös että pikkuponi on vähän jännittynyt. Koitetaan saada sitä tänään vähän rentoutumaan ja taipumaan, ei tehdä mitään ihmeellistä, okei?” Miia sanoi samalla laittaen paksun toppatakkinsa maneesin laidalle. Valmennus sujui yllättävän hyvin. Mira oli aika jäykkä ja jännittynyt ja se teki muutamaan otteeseen aika reippaitakin lähtöjä, mutta me saatiin jo tosi kivoja pätkiä muutamaan otteeseen. Tehtiin paljon taivutteluita voltilla ja uralla sekä vähän avoja. Miia sanoi, että siitä huomaa, että se on vielä nuori ja vähän lihakseton, sillä Miralla oli välillä vaikeuksia jaksaa kannatella itseään oikealla tavalla. Itsekin istuin satulassa aika tosi vinossa ja hölskyin kuin mikäkin perunasäkki, mutta tästä on suunta vain ylöspäin. Nyt ainakin tiedän, että tuun pärjäämään tamman kanssa myös itsekseen ainakin sileällä, ja voin aloittaa sillä treenaamisen myös itsekseni. Ollaan varattu ensimmäinen estevalmennus tammikuulle, sitä ennen ei olla vielä puomeja isompia esteitä menossa. Nyt tarkoituksena olisi siis vain poniin tutustumista ja rentoa hyvän mielen menemistä.
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Jan 31, 2023 20:29:34 GMT 2
Lyhyt tiivistelmä Miran ensimmäisestä kuukaudesta Suomessa
Siitä on nyt jo yli kuukausi, kun Mira saapui suomeen minun omistukseeni. On aivan käsittämätöntä, kuinka nopeasti aika on tamman kanssa mennyt. Tuntuu, että olisin itsekin kasvanut ja oppinut enemmän tämän kuukauden aikana, kuin koko viimevuonna yhteensä. Oon päässyt tutustumaan Miraan paremmin ja siitä on kyllä kuoriutunut ihan huipputyyppi. Se on reipas, haastava ja vaikea, mutta myös aivan käsittämättömän hellä sille tuulelle sattuessaan. En olisi kyllä tästä kuluneesta kuukaudesta selvinnyt ilman, että mulla on alan ammattilaisia tukemassa mua aina, kun on vaikeaa. Mira osaa olla tosi haastava ratsastaa, ja mulla on ollu välillä paljon vaikeuksia päästä sen kanssa samalle aaltopituudelle. Onneksi mulla on mun valmentaja Miia, joka on osannut ohjeistaa mua, jotta mun ja ponin yhteistyö sujuisi sujuvammin.
Me ollaan Miran kanssa käyty nyt alkuun 1-2krt viikossa kouluvalmennuksissa, jotta mä opin ratsastamaan Miraa mahdollisimman hyvin. Ollaan myös muutamissa estevalkuissa käyty, mutta sovittiin Miian kanssa että aletaan hyppäämään aktiivisemmin vasta sitten, kun meillä on tekniikka hallussa paremmin. Mira on kyllä ollut esteillä ihan huippu, se innostuu niistä ihan valtavasti ja imee esteille kuin mikäkin imuri. Tämän innostuneisuuden vuoksi oon tamman selästä lentänyt jo kertaalleen, kun se radalla innostui pikkusen liikaa ja vauhtia kertyi turhan paljon. Onneksi ei sattunut ja tunti sujui kiitettävästi loppuun!
Ei olla hirveämmin vielä maastoiltu tamman kanssa, sillä sitä jännittää maastossa meno etenkin yksin – kaverin kanssa homma sujuu jo ihan hyvin. Itseä hieman harmittaa, että Mira ainakin vielä toistaiseksi jännittää maastoilua, sillä viihdyn itse maastossa tosi hyvin. Mira on kyllä tosi utelias maastossa ja muutenkin, että uskon että siitä tulee vielä oikein sopiva maastopolle, kunhan se saa vähän lisää varmuutta ja rohkeutta. Toistaiseksi tyydytään siis vielä tallustelemaan tallin pihateitä ja pikkuhiljaa harjoitellaan tallin pihapiiristä poistumista.
Meille kuuluu siis kaikin puolin hyvää. Ollaan suunniteltu, että mentäisiin kesällä kisakauden auetessa jotkut pienet helpot kisat (jahka semmoiset löytyy), jotta päästään näkemään, miten Mira suoriutuu kisatilanteissa. Itse en malta odottaa sitä, että päästään kisaradalle suorittamaan, mutta yritän olla kärsivällinen ja ottaa iisisti tamman kanssa. Meillä kun ei ole oikeastaan kiire yhtään minnekään!
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Mar 26, 2023 22:28:10 GMT 2
Kurakelejä ja maastoilua Kello ei ollut vielä edes kahtatoista, kun liukastelin pitkin tallin pihaa. Näin kauempana tarhojen luona Matin lapioimassa hiekkaa kottikärryistä tien jäisille kohdille. Matti huomasi minut ja pysähtyi hetkeksi vilkuttamaan suuntaani. Moikkasin takaisin ja jatkoin vaappumista kohti tallirakennusta. Kelit olivat pyörineet nolla-asteen tuntumassa jo jonkin aikaa, mikä teki pihapiirin maasta raivostuttavan vaihtelevan. Saman päivän aikana se saattoi muuttua peilijäästä miltei kuivaksi ja taas lumisateen jälkeen mutaiseksi. Kävin viemässä kassini talliin ja suuntasin kohti Miran tarhaa. Se oli hetki sitten saanut uusia tarhakavereita, ja oli kivaa nähdä sen nautiskelevan muiden hevosten seurasta. Kimon Indin tunsinkin jo paremmin, olinhan päässyt sen selkään edeltävän viikon koulutunnilla. Pilkullinen ratsuponitamma Leia olikin hieman uudempi tuttavuus, sillä se oli saapunut tallille omistajansa kanssa vasta muutamia viikkoja sitten. Tarhalle saapuessani huomasin, kuinka tammakolmikko lepäsi auringonpaisteessa lähekkäin. Indi oli hieman kauempana porukasta, mutta ei kuitenkaan täysin eristyksissä. Mira ja Leia seisoivat miltei kiinni toisissaan, päät nuokkuen alhaalla korvien roikkuen rennosti sivuilla. Vislasin hiljaa ilmoittaakseni läsnäolostani, jotta en säikäyttäisi nukkuvia poneja. Kaikki kolme tammaa nostivat päänsä yhtä aikaa ylös korvat höröllä ihmetelleen äänen tulosuuntaan. Kutsuttuani Miraa uudelleen sen nimeltä, tamma ravisteli päätään hetken ja pärskähti kovaäänisesti, jonka jälkeen se lähti tallustelemaan unisesti porttia kohden. Silmäni suuntasivat heti ensimmäisenä tammani ihaniin valkoisiin jalkoihin, jotka sillä hetkellä kieltämättä muistuttivat enemmän jonkun ruunikon tummia jalkoja. ”Miten sä oot onnistunut saamaan itsesi noin kuraiseksi, eihän tää tarha edes ole mitenkään huonossa kunnossa”, huokaisin ääneen ja kuvittelin mielessäni sen jäätävän työnmäärän, mitä siihen menisi, jos tahtoisin nähdä ponini jalat vielä valkoisina. Ei auttanut kuin suunnata talliin pesukarsinaan pesulle. Tallin oven avatessani miltei törmäsin Veraan ja tämän nuorempaa siskoon Aavaan. ”Oho, sori me tultiin täältä vissiin vähän kiireellä”, Vera sanoi samalla ohjaten siskonsa pois keskeltä käytävää, tehden meille tilaa kävellä sisälle talliin. ”Ei se mitään, ite en kattonut kunnolla eteen”, naurahdin samalla nypläten riimunnarua kädessäni. ”Oottekoste minne suuntaamassa? Maneesi on aika täynnä tällä hetkellä, kun Reetta pitää siellä kouluvalmennusta”, Vera kysyi reippaasti samalla silittäen uteliaan ponini turpaa. ”Emmä oikein tiiä vielä, maneesiin ajattelin mennä aluksi, en tajunnut katsoa etukäteen et olisko siellä ollu porukkaa”, sanoin mietteliääsi samalla pohtien mahdollisia vaihtoehtojani. ”Me ollaan menossa Aavan ja ponskien kanssa maastoon, lähe ihmeessä mukaan, jos kiinnostaa!” Vera sanoi iloisesti samalla valuen kohti ulko-ovea, Aava vierellään. ”Ööö joo, kai mä voin tulla mukaan”, kuulin vastaavani ääneen. Vilkutin parivaljakolle hetkelliset heipat ja suuntasin kohti pesukarsinaa. Vasta pihalla istuessani steppailevan ponini selässä pieni jännitys alkoi tuntumaan vatsanpohjassani. Miran kanssa maastoilu oli mennyt tähän mennessä vähän niin ja näin, eikä me oltu ennen menty näin pitkälle tallin pihasta. Vera johti meidän pientä letkaamme innokkaalla Connor- ruunalla, minä ja Mira oltiin keskellä ja Aava tuli perässä Ryynen kanssa. Veralla oli oma hommansa pidellä ratsuaan käynnissä, mutta onnistui samalla selittämään suunniteltua reittiä. Suuntaisimme ensimmäiseksi Korppijärven rannalle, ja sieltä matka jatkuisi oikealle, rantaa pitkin kohti Leevin rantaa ja siitä vielä Leevin laavulle. Laavulla kääntyisimme ympäri ja tulisimme takaisin tallille metsäpolkuja pitkin. Höpötimme koko matkan rannalle niitä näitä ja Vera kertoi paikan historiasta sekä erilaisista vaihtoehdoista maastoreittien suhteen. Metsätien varrella oli useissa kohdissa erinäköisiä ja kokoisia maastoesteitä, jota mekin pääsisimme toivottavasti Miran kanssa kesällä kokeilemaan. ”Otetaanko ravia?” Vera kysyi äkisti ja nyökkäsin myöntävästi. Connorin nostaessa ravin, Mira pinkosi eteenpäin ja rikkoi ravin miltei heti laukalle. Siinä oli sitten aikamoiset pidättelyt, sillä tamma olisi oikein kovasti halunnut mennä Connorin ohi ja kovaa. Hetken pikkulaukkaamisen jälkeen sain tamman onneksi tiputettua raville ja onnistuin pitämään tahdin sopivana ja rauhallisena. ”Voidaanko laukata?” kuuli hetken ravaamisen jälkeen letkan perältä. Vera kääntyi katsomaan muhun päin kysyvästi. Hän ehkä oli huomannut mun hieman yli-innokkaan ponin spurtin ravia nostaessa, mutta siitä huolimatta päädyin vastaamaan myöntyvästi. ”Otetaan laukka vaan!” Vera totesi kovaan ääneen ja samalla hetkellä Connor nosti lennokkaan laukan häntä sojottaen taivaisiin. Mirahan tästä luvallisesta laukasta vasta innostui ja päästi ilmoille sellaisen pierupukin, etten oo vastaavanlaisessa ennen istunut kyydissä. Pukki sai mut horjahtamaan eteenpäin ja ohjat lipesivät hetkellisesti kädestäni, kun yritin kiikkua tamman kyydissä. Tilanteen huomattuaan Mira sinkosi Connorin ja Veran ohi jäätävällä laukalla, ja olin varma, että nyt tipahdan ja sit sattuu ja kovaa. Jotenkin ihmeen kaupalla sain ohjat takaisin käsiini ja hetken pidättämällä sain Miran hidastettua ravin kautta käyntiin. Oltiin menty vissiin aikamoista kyytiä, sillä Veralla ja Aavalla kesti hetki saada meidät kiinni. Mira pärski spurttinsa jälkeen tyytyväisenä ja oli kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. ”Vitsi te menitte ihan täysiä, vauu!!” Aava sanoi hengästyneenä, pieni hulluuden kiille silmissään. ”Ottehan te kunnossa?” Vera kysy heti ensimmäisenä, hieman huolestunut ilme kasvoillaan. Kun vastasin myöntyvästi, hänen ilmeensä muuttui iloisemmaksi. ”Siitä vois tulla aikamoinen laukkaheppa! Tai estekentille kunnon pikajuoksija!” ”No joo, se lähti pikkusen kovempaa, ku aattelin, en tajua miten pysyin niissä pukeissa kyydissä” naurahdin ääneen ja rapsutin ponini kaulaa. ”Ainaki nyt mulla on jonkinlainen käsitys, siitä, mimmoinen se on maastoillessa” jatkoin samalla kohauttaen harteitani. Loppumaasto sujui onneksi rauhallisemmissa tunnelmissa, sillä en ollut vielä tietoinen siitä hermoromahduksesta, minkä tulisin saamaan tallilla nähdessäni kuinka kurainen niin ponini että sen varusteet olivat tuon reippaan reissun jäljiltä…
Tajusin tässä hetki sitten, että en olekaan jakanut tätä kuvaa täällä musta ja Mirasta, kun oltiin helmikuussa Miian estevalkussa. Ollaan Miran kanssa kyllä kehitytty paljon tässä muutaman kuukauden aikana, kun ollaan päästy tutustumaan toisiimme paremmin. Nyt oisi kiikarissa ne jotkut kivat pienet kisat, joilla startata meidän yhteinen kisaura!
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Apr 6, 2023 18:59:22 GMT 2
Pesupäivä
Päässäni ei pyörinyt mitään muuta kuin kamala sekamelska tämänpäiväisen koulupäivän jäljiltä. Kokeita ja tehtäviä tuntui tulvivan joka ikkunasta, eikä ihmissuhdepuolellakaan tuntunut tällä hetkellä luistavan hyvin. Olin joutunut kaveriporukkani kamalan sekavan draaman keskelle, ja tuntui että koko maailma oli juuri minua vastaan. Murheet tuntuivat onneksi unohtuvan hetkessä, kun saavuin tallille ja näin kuraisen ponini seisovan tarhan portilla vastassa. Laskin kassini maahan ja pujottauduin aidan välistä sen tarhaan. Ojensin Miralle palan porkkanaa taskustani ja painoin pääni tammani sotkuiseen harjaan. Seisoimme siinä hetken aikaa ihan hiljaa ja hengittelin Miran saven tuoksuista harjaa. Mira keskeytti läheisen hetkemme kuitenkin jo pian, yrittäessään etsiä taskuistani lisää herkkuja ja samalla onnistuessaan horjuttaa tasapainoani. ”Hölmö poni,” mutisin ääneen ja rapsutin Miran kaulaa hymyillen leveästi. Sujahdin aidan välistä uudelleen ja suuntasin talliin hakemaan tammani riimun ja riimunnarun, jotta sen sisälle hakeminen sujuisi ongelmitta. Mielessäni juolahti kyllä myös Miran ratsastaminen varusteitta talliin, mutta luultavasti kukaan ei katsoisi sitä hyvällä – ja jos rehellisiä ollaan, se ei varmastikaan päätyisi hyvin. Päästyämme pesupaikalle päätin antaa Miralle kunnon saippuapesun. Kumisualla sukiminenkin olisi varmasti riittänyt, mutta tulin siihen tulokseen, että en jaksanut enää katsella tamman takamuksessa olevia kakkaläikkyjä. Ne ei valitettavasti lähteneet pelkällä harjaamisella, ja vaikka mitään ihmeellisiä tapahtumia tai kisoja ei ollut lähitulevaisuudessa tulossa, pyrin silti pitämään ponini ainakin jotakuinkin edustuskunnossa. Onneksi Miralla oli tarhassa loimi päällä, sillä poni olisi muuten ollut aivan yltä päältä kurassa. Loimi ei kuitenkaan pelastanut tamman jalkoja, mahan alusta tai kaulaa, joten hommaa kyllä riitti. Avasin kuraisen loimen soljet ja vetäisin loimen Miran päältä pois, samalla pöllyttäen kuivunutta savea naamalleni. Laskin loimen sivuun käytävälle muutaman aivastuksen saattelemana ja pistin letkun hanan päälle. Kokeilin sormellani veden lämpötilaa, ja kun se oli lämmennyt tarpeeksi aloin varovasti suihkuttamaan Miran jalkoja. Mira katsoi mulkoillen veden suuntaan ja otti muutaman askeleen sivullepäin. Oli tullut selväksi, että peseytyminen ei ollut sen juttu, mutta yllätyin, kuinka hyvin se sieti tilannetta. Kun olin saanut suurimmat liat pestyä pois vedellä ja kasteltua tamman kokonaan, aloin hieromaan saippuaa sen karvaan. Tästä vaiheesta Mira selkeästi nautti, sillä se heilutteli päätään hassuissa asennoissa huuli tötteröllä. Vietyäni Miran loimen kuivaushuoneen pesukoneeseen ja huuhdeltuani tammalta kaikki saippuat pois, oli aika siirtyä solariumin pariin. Oltiin solariumissa oltu jo useampia kertoja, ja Mira käveli sen alle jo paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin se oli saanut kunnon slaagin, ja mun piti rauhoitella sitä hetken aikaa, ennen kuin edes koko laitetta pystyi laittamaan päälle. Nyt tamma käveli hoitoboksiin ilman mitään ongelmia, eikä säpsähtänytkään, kun napsautin solariumin päälle. Tamman lämmitellessä punaisen valon alla, aloin mallailemaan, josko tammalla olisi harjanleikkuun aika. Pitkä harja oli tosi nätti kuvissa, mutta rasittava pitää selvänä, etenkin kun Mira sattui olemaan aikamoinen poni piehtaroimaan. Mua vaan huoletti äidin reaktio tähän ehdotukseen, sillä Miran pitkä harja oli ollut yksi syy, minkä takia äiti oli kiinnostunut tamman myynti-ilmoituksesta. Ehkä pitäisi vaan repäistä ja leikata harja ilmoittamatta kenellekään, kyllähän se kasvaa sitten takaisin ajan kanssa.
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Apr 10, 2023 17:20:40 GMT 2
Takaisin maanpinnalle Pieni tuulenvire viilensi hikisiä kasvojani pomppiessani Miran ravin kyydissä. Kevään tuoman karvanlähdön vuoksi Miran irtokarvat kutittelivat reisiäni yrittäessäni istua tammani paljaassa selässä mahdollisimman paikoillani. Mira puhisi askeltensa tahtiin ja päästi väliin tyytyväisiä pärskähtelyitä. Naamallani lepäsi hölmistynyt hymy ja vaikka vatsalihakseni huusivat hoosiannaa, koko kehoni väreili onnellisuudesta. Olin ensimmäistä kertaa Miran selässä ilman satulaa ja tamma kulki kuin mikäkin enkeli. Siirsin sisäpohjettani hitusen eteenpäin ja Mira nosti käskystä laukan. Olin valmiina tarrautunut tamman harjaan kiinni mahdollisen turbolähdön varalta, mutta yllätyksekseni laukka oli rauhallista, rytmikästä ja pehmeää. Tuntui kuin olisin istunut keinuhevosen selässä Miran laukatessa alakentän aidan vierustaa pitkin. Sama pärskyminen jatkui ja kiitin tammaa nopeasti rapsutuksilla. Ohjasin Miran pääty-ympyrälle ja taivutin sitä ympyrän muodon mukaan. Mira taipui kuin ajatus ja kuvittelin meidät jo kesän kilpailuissa, voittamassa sylikaupalla ruusukkeita ja pokaaleita ja kuunnellessa kaikkia niitä kehuja, mitä sain upeasta ponistani ja— Parkkipaikan suunnalta kuului kova kolahdus, minkä seurauksena Mira hypähti oikealle valtavalla loikalla ja lähti laukkaamaan kentän toiseen päähän. Mun tasapaino herkkyi heti tamman sivuliikkeestä, eikä mulla ollut aikaa sanoa kissaakaan, ennen kuin jo löysin itseni mutaisen kentän pohjalta makaamasta. Hämmentyneenä makasin hetken paikoillani ja tunnustelin kaikkien raajojen olevan tallella. Nousin istumaan ja pyyhkäisin hiekkatahran pois naamaltani samalla katsellen tammaani, joka oli muuttunut sekunnissa aavikkojen kuumimmaksi arabioriksi ja juoksenteli kenttää ympäri häntä sojottaen taivasta kohden. Loppuratsastus sujui hieman varovaisimmissa merkeissä. Olin laskeutunut suoraan ahterilleni ja siihen koski ikävästi jokaisella raviaskeleella. Mitään muuta ei ollut mennyt (oletettavasti) rikki. Paitsi mun ego. Se oli aivan pirstaleena. Mä yritin sujahtaa talliin karsinaan kenenkään huomaamatta, mutta ohi kävelevä Jasminka ilmeensä perusteella oli jo huomannut mun kuraisen ja karvaisen vaatetukseni. Hoidin Miran naama punaisena kaikessa hiljaisuudessa pois ja toivoin, että kaikki paikallaolleet unohtaisivat tämän päivän tapahtumat mahdollisimman nopeasti.
|
|
Ida
Peruskävijä
Posts: 15
Oma hevonen: Mira
|
Post by Ida on Nov 23, 2023 1:32:52 GMT 2
Rajaseudun ratsutila
Mira heilautti päätään ravatessaan reipasta tahtia maneesin pitkää sivua pitkin. Istuin harjoitusraviin antaen ponille laukka-avut. Tamma lähti reippaaseen laukkaan ja ohjasin meidät pääty-ympyrällä oleville kavaleteille. ”Istu satulaan, jarruta sitä tahtia istunnalla”, kuului meidän tämän päiväisen valmentajan Vuokon ääni maneesin keskeltä. Pyrin tekemään niin kuin mua ohjeistettiin, mutta se ei kovin helppoa ollut Miran pomppuisessa laukassa. Tulimme kaarevalle linjalle hieman turhan kovaa vauhtia, minkä vuoksi Mira joutui hyppäämään ensimmäisen kavaletin aika pohjalta. Onneksi estekorkeus oli kuitenkin pieni, joten me selviydyimme esteistä ilman ihmeempiä ongelmia. ”Pidä Ida ulkoavut kiinni ja töissä kaarteessa, jotta se poni pysyy siinä keskellä tehtävää! Tuu uudestaan.” Mira tuntui mun alla ihan kuin joltain tikittävältä aikapommilta. Olin ihan varma, että se räjähtäisi käsiin, jos hellittäisin ohjasta vähänkään liikaa, joten jäin ihan tietoisesti roikkumaan ohjista kiinni lähestyessämme kavaletteja uudestaan. ”Älä jää vetämään sieltä suusta Ida! Pidätä ja sitten päästä paine. Ja istu satulaan taas, laskeudu sinne alas sen ponin kanssa”, Vuokko ohjeisti. Pidätin ja päästin. Yritin istua satulaan, vaikka helppoa se ei ollut. Mira hidasti askeltaan, ponnisti innarille ja hyppäsi kaikki kolme kavalettia kuin vettä vain. ”Noin, parempi! Kehu ja kävele sen kanssa hetki, seuraavaksi voisi Myy tulla!” Hidastin Miran käyntiin ja taputin sen kaulaa. Poni pärskähteli tyytyväisenä ja venytti kaulaansa alas mun antaessa sille enemmän ohjaa. Kävelin Katan ja Leian luo maneesin toiseen päätyyn ja jäin katsomaan Myyn ja Torun suoritusta. ”Sehän hyppää hienosti”, Kata hymyili kävellessään Leian kanssa mun ja Miran ohitse. Pieni puna nousi mun kasvoille. ”Aa, kiitos. Niin Leiakin”, vastasin varovasti mua vanhemmalle tytölle, ennen kun jo oli hänen vuoronsa mennä hyppäämään. Mua hymyilytti ajatus Katan kehuista. Vaikka hän olikin sanonut vain muutaman pienen sanan, antoivat ne mulle paljon itsevarmuutta. Oli aika siistiä, että mua vanhempi tyyppi ajatteli, että mun poni hyppää hienosti. En kuitenkaan kauaa ehtinyt tässä ajatuksessa pyöriä, kunnes oli jo taas mun vuoro mennä jatkamaan tehtävää. Pyysin Miran laukkaan ja istuin syvälle satulaan meidän lähestyessä ensimmäistä estettä vauhdilla.
|
|