|
Post by Vera on Dec 17, 2022 2:21:06 GMT 2
Airen päiväkirja Oldenburginhevonen, 9- vuotias, tamma Vuokraaja: Nelli
|
|
|
Post by Vera on Sept 13, 2023 23:57:54 GMT 2
14.09.2023 Rajaseudun Ratsutila klo. 9.56 Vera hypisteli sormillaan tummansinisen riimun hopeista solkea naisen lähestyessä yläkentän viereisiä tarhoja. Tuuli puhalsi vielä lohduttavan lämpimästi, kuin muistona loppuvan kesän lämpimistä päivistä. Ilma oli kuitenkin sen verran viileä, että Vera oli vetäissyt hupparinsa päälleen untuvaliivin. Muutama keltainen koivunlehti tipahti hiekkapolulle, kun nainen tallusti ykköstarhan ohi ja jätti päänsä nostaneen mustan puoliverisen Xenan sinne odottamaan vielä vuoroaan. Nainen sujahti kakkostarhan aitojen välistä ketterästi ja käveli verkkaisesti tarhan takanurkassa viimeisiä heiniä maasta hamuavan Airen luo. Tamma käänsi korvaansa naista kohden, mutta ei ilmaissut suurempaa kiinnostusta liikkua yhtään lähemmäs. Sen tarhakaveri Bisse sen sijaan hakeutui Veran luokse toiveikkaasti silmät säihkyen. ”Sori vaavi, mut sä saat jäädä tänne lepäilemään vielä”, Vera sanoi pehmeästi ja siltti rautiaan tamman silkkistä turpaa kämmenellään. Hän käänsi katseensa Airen suuntaan ja lähestyi tammaa hitain askelin, puhellen sille koko ajan lempeästi. Olihan Vera Airella lukuisia kertoja mennyt – etenkin tänä kesänä Viljon lähdettyä armejaan ja Airen siirryttyä Veran liikutuslistan perälle, mutta kaksikon yhteistyö ei ollut lähtenyt liikkeelle ihan toivotusti. Molemmilla tuntui olevan suuria vaikeuksia ymmärtää toista osapuolta mikä johti turhautumisiin ihan molemmissa päissä. Onneksi Veralla oli apukätenä Nelli, joka hoiti suurimman osan Airen arkipäivien liikutuksista. Tämän syksyisen torstaiaamun liikutusvastuu oli kuitenkin osunut Veralle, joten naisen ei auttanut muuta kuin purra hammasta ja hoitaa asia pois alta. Päästyään tarpeeksi lähelle Airea, Vera sujautti riimunnarun hiirakonkirjavan tamman kaulan ympäri ja ojensi tälle turvan eteen sovintopalkaksi porkkanan palaisen. Jos hevoset osaisivat pyöräytellä silmiään, Aire olisi sen tässä tilanteessa tehnyt. Se huokaisi syvään ja otti namin suuhunsa laiskasti – naama happamana. Saatuaan tammalle riimun päähän, Vera taputti tätä kaulasta ja talutti sen ulos tarhasta. Bisse jäi portille hetkeksi hirnumaan kaverinsa perään, josta Aire ei ollut moksiskaan. Enemmän sitä huoletti yläkentän ulkopuolelle huolimattomasti jätetty kottikärry talikoineen. Niille se jaksoi puhista ja puhkua kuin mikäkin lohikäärmekuningatar konsanaan. Teatraalisen esityksen jälkeen tamma kuitenkin rauhoittui ja laski päätään alaspäin, korvat edelleen osoittaen lievästi taaksepäin. ”Voi Aire, mitä mä sun kanssa teenkään”, Vera mutisi itsekseen saapuessaan tallin oville ratsunsa kanssa. ”Se on kuule niin ikävä juttu, että sä oot nyt jumissa mun ja Nellin kanssa ainakin nää viikonpäivät – niin kauan kun sun rakastama isäntäs loisii suorittamassa asevelvollisuuttaan.” ”Äkkiä se aika kuule menee! Tehdään tänäänkin kuule vaikka mitä ja kivaa kun mennään Siljan ja Ansan kanssa maastoon.” Vera ei ollut varma, varmisteliko hän asiaa itselleen vai karvaturvalleen. Hän avasi harmaan harjapakin ja alkoi harjaamaan kirjavan paikoin kuraista karvaa. ”Sitä paitsi, Viljo pääsee taas tänä viikonloppuna lomille, ja sä pääset sit silloin sen hellään hoivaan, eikä sun tarvii kestää mun kurjan ikävää hoito- ja ratsastustyyliä”, Vera voivotteli muka kovin harmissaan. Airen ilme kuitenkin muuttui - tamman korvat rentoutuivat ja sen katse lempeni. Ikään kuin se olisi ymmärtänyt kaiken, mitä sen omistajan kaksoissisko sille juuri höpötteli. Sen syksyisen torstaiaamupäivän maastoretki sujui yllättävän mieluisissa tunnelmissa.
|
|