Kadonnut ratsu ja pelastava prinssi
HeB-tunnilla 5.1.24.
Oikeasti, kuka voi kadottaa hevosen jalkojensa välistä? No niin siinä kuitenkin kävi. Olin aivan liian ajatuksissani - liiankin tyytyväinen siihen, kuinka kivalta Indi tuntui, vaikka menin sillä ensimmäistä kertaa. Yllättävä rasahdus maneesin nurkasta sai sen sätkähtämään eteenpäin. Käytännössä jäin itse paikoilleni typertyneenä. Tasapainoni lähti hieman kallistamaan vasemmalle, ja laskeuduin alas mustan kiiltonahkasaappaani sivureunalle ja siitä yhä maneesin hiekkaan. En tiedä, pölisikö maa vai syljinkö hiekkaa suustani refleksinomaisesti.
“Kaikki seis!” Miia huusi topakalla mutta rauhallisella äänellä.
Ratsukot pysähtyivät yksi kerrallaan. Indiä ei kuitenkaan kiinnostanut totella käskyä, vaan se jatkoi ilopukkilaukkaa maneesin ympäri ja nautti saamastaan huomiosta. Olin oikeastaan aika tyytyväinen, että se varasti shown. Mieleni olisi tehnyt mieli pompata ylös ja juosta sen perään, mutta yrittäessäni laittaa painoa jalalleni, huomasin ettei pomppiminen nyt tainnutkaan onnistua. Mietin, josko raahautuisin lähemmäs ulko-ovea, mutta ajattelin sen ehkä näyttävän liian pelottavalta. Aloin huomata tykyttävää kipua vasemmassa nilkassa ja saapas kiristyi jalassa epäilyttävästi. Aloin hätäpäissäni kiskomaan kenkää pois jalasta vielä kun se mahtuisi. Tällä budjetilla ei olisi nyt varaa uusiin.
Miia tuli nopeasti kyselemään vointiani ja vakuuttelin, ettei tämä ollut mitään. Myönsin kuitenkin, että tarvisin apua kävelläkseni. Brunette sai minut nopeasti tolpilleni voimakkaalla riuhtaisulla. Pienestä koostaan huolimatta hän oli vahva. Mutta niin kai kaikki hevosihmiset olivat. Miia käski katsomossa värjöttelevää lettipäistä alkeiskurssilaista hakemaan tallista jonkun auttamaan, jotta pystyisi jatkamaan tunnin pitoa. Taisin aiheuttaa ikuiset traumat tuolle pikkutytölle.
Naamani venähti nähdessäni kuka maneesin oven aukaisi. Se kengittäjä! Äh tämä oli niin noloa. En ollut ikään edes puhunut hänen kanssaan. Oikeastaan, en ollut uskaltanut edes kunnolla katsoa häntä. Olin nähnyt ja kuullut tyttöporukan tirskuvan sekä ottavan merkitseviä katseita tallikäytävällä kengityspäivinä. Yllättäen silloin kaikki halusivat lakaista tallin lattiaa, vaikka muuten se olikin niin epäkiitollista hommaa. Yleensä esitin, etteivät minua mitkään juorut kiinnostaneet. Oikeasti kuitenkin kuuntelin ja katsoin, tarkkailin, mitä ympärilläni tapahtui. Sen tiesin, että tuo mies oli usein tallityttöjen kuumin puheenaihe.
Katselin hermostuneesti jalkoihini, kun kengittäjä käveli minua kohti. Huomasin, että toinen raajoista oli puolet paksumpi.
“Konsta, autatko Islan talliin? Luulen, että nilkka on nyrjähtänyt. Se pitäisi ehkä käydä näyttämässä lääkärilläkin, ettei mitään ole murtunut..”, Miia jatkoi puoliksi itsekseen puhellen.
Ahaa, Konsta oli tuon miehen nimi.
“Oppista”, hän sanoi kun vaihtoi paikkoja Miian kanssa käteni alla.
Ei hitto, ajattelin. Väänsin naamalleni irvistykseltä näyttävän hymyn, vaikka jalkaa pakottikin kuin viimeistä päivää.
Konsta auttoi minut kevyesti talliin ja istutti ensimmäiseen löytämäänsä tuoliin. No hänhän olisi varmasti vaikka jaksanut kantaa minut, ajattelin, ja sysäsin sitten ajatuksen äkkiä sivuun.
“Kuinka se nyt Indi noin teki” hän puheli, enkä saanut aikaan vastaukseksi kuin jotain epämääräistä pihinää.
Hän vaikutti oikeasti tosi mukavalta, ja vilpittömästi huolestuneeltakin jalkani tilanteesta kurtistaessaan tummia kulmakarvojaan. Itse lähinnä heilauttelin kättä ja toistelin, että kyllähän näitä sattuu. Vasta hetken päästä mieleeni välähti kiittää häntä.
“Kiitos, oikeasti”, sanoin, ja tarkoitin sitä.
“Mitäs muuta me kengittäjät nyt tehtäisiin, kun nosteltaisiin pudonneita ratsastajia?” Hän vastasi naurahtaen ja sai minutkin nauramaan.
****
“Ei hätää, se on vain nyrjähtänyt. Nyt lepoa ja kylmää. Kyllä se siitä paranee. Ratsastamaan et kyllä pääse hetkeen”, oli lääkäri sanonut, kun Vera lähti kuitenkin käyttämään minua terveyskeskuksessa, varmuuden vuoksi.
“Se on vakuutuksenkin kannalta hyvä, että käyt nyt heti ja muutenkin se on hyvä tarkistaa..”, Vera jatkoi holhoustaan.
“Joo joo äiti”, vastasin hymyillen. Veran kanssa oli helppo olla oma itsensä.
Kotiin päästyäni vedin ison satsin buranaa, kääriydyin valkoiseen pörrövilttiin sohvalle ja tirautin vähän itkuakin. Oikeasti jalka oli kuin tulessa. Oli rankkaa esittää vahvaa koko päivä. Mutta olin iloinen, jopa innostunut, uusista ystävistä ja uusista kohtaamisista.
Uskon, että tämä päivä ei heti unohtuisi.