Uusia tuttavuuksia 16.4.
kirjoitettu Veran kanssa
Katariinan askeleet kulkivat tänään kevyesti. Koeviikon alku ja huomenna koittava vapaapäivä valoivat lisäenergiaa raskaan kouluviikon päätteeksi, eikä tarhassa mutaisimmassa nurkassa kierinyt Leiakaan saanut aikaan muuta kuin huvittuneen hymyn. Tyttö huuteli poniansa, joka luultavasti vain rapisevien herkkujen ansiosta jaksoi nostella kavioitaan Katan suuntaan. Tamma sai riimun päähänsä ja pienen äherryksen jälkeen Kata sai Leian ulos tarhastaan ilman kavereitaan, jotka epäilemättä olisivat mielellään osallistuneet herkkujen jakoon. Lyhyellä matkalla talliin hän pohti mitä liikutusohjelmaan voisi tänään kuulua. Eilistä toistavat maneesihumpat eivät varsinaisesti houkutelleet, mutta toisaalta märkä kenttä houkutteli vielä vähemmän. Talliin päästyään tyttö pyöräytti tammansa hoitopaikalle, aikomuksenaan kaiken kattava mutakuorinta.
”Moikka!” Kuului satulahuoneen ovelta ja Kata kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Hän tervehti takaisin ja hymyillen katsoi, kun Vera tallusteli satulahuoneesta syli täynnä seuraavan ratsunsa varusteita. Hiukset ponnarilla heiluten Vera käveli Leian viereiselle hoitopaikalle ja laski tavarat maahan samalla jatkaen keskustelua:
”Ootteko te mihinkä suuntaamassa?”
”En oo vielä ihan varma, ei ihan toi kenttä houkuttele, mutta maneesissakin ollaan pyöritty jo monta päivää”, Kata vastasi mietteliäästi kaivaessaan poninsa harjoja harjalaukusta. Vera hymähti ja siirtyi silittämään pilkukkaan ponin pehmeää turpaa sen katsellessa naista uteliaana.
”Joo ymmärrän! Jos kiinnostaa, niin olisin lähdössä Edin kanssa maastoon, kunhan saan sen haettua tarhasta ja varustettua. Viljon piti tulla mukaan, mutta sillä meneekin kotona vielä hetki enkä jaksa jäädä venaamaan sitä, kun sillä kuitenkin kestää kauan. Voisin vaikka näyttää sulle jotain uusia maastoreittejä, jos et oo niitä päässyt vielä tutkimaan”, Vera höpisi nopeaan tahtiin. Kata selkeästi mietti hetken sanojaan, jonka jälkeen vastasi varovaisen myöntymisen ”joo voidaan me tulla”. Veran naamalle valahti entistä isompi hymy ja hän suuntasi itsensä kohti ulko-ovea ja tarhoja, tarkoituksena hakea luultavasti yltä päältä kurassa oleva orinsa sisälle peseytymään.
Kata seurasi kuinka Vera häipyi ulko-ovesta ja huokaisi helpotuksesta. Ensinnäkin hän oli välttänyt itse maastoseuran kysymisen ja sen lisäksi hän oli tosiaan saanut maastoseuraa! Leia kuulosteli selkeästi ulkona liikkuvia ja Kata yritti setviä tamman hieman takkuiseksi päässyttä harjaa. Sitä pitäisi luultavasti taas lyhentää tässä joku päivä, ettei poni näyttäisi aivan vallan metsäpeikolta. Tamma hörähti vain hetkeä ennen kuin tallin ovi aukesi taas ja Vera Edi käsipuolessaan marssi sisään. Naisen olemus hehkui sellaista itsevarmuutta käsittelyssä, että hetken Kata tunsi taas olevansa valovuosia jäljessä ratsastuksen kanssa mutaisine poneineen. Silti hän hymyili ja sanoi, “Mä en oo vielä käynyt koskikierrosta tsekkaamassa, kun en tiedä mitä Leia sanoo silloista. Mutta jos nyt tälleen seuralaisen kanssa ei ois katastrofi mahollisesti niin lähellä.” Kata rapsutti kumisualla mutaa irti Leian ryntäistä ja Veran ääni kuului Edin toiselta puolelta.
“Joo hyvin voidaan mennä se reitti! Se on varmaan ihan kivasti lähtenyt sulamaankin.” Kata nyökkäsi vastauksensa, vaikkei Vera sitä tainnut nähdäkään.
“Käviks sä tänään jo ratsastamassa jonkun?” hän uteli.
”Joo kävin! Mentiin Xenan kanssa maneesissa vähän kavalettijumppaa, se oli taas aika mahdottomalla päällä eikä malttanut keskittyä yhtään mihinkään,” Vera vastasi huokaisten, vetäisi kuolaisen riimunnarun orinsa suusta pois ja jatkoi:
”Välillä oikeesti mietin, että miten sen kanssa pitäisi pystyä hyppiä niitä isompia ratoja kisoissa, kun se on etenkin kotona välillä tommoinen ihme häslä. On sillä ihan hyvin kisat mennyt, mut huomaa kyllä heti kun estekorkeus nousee, niin sen hötkyily kostautuu. Ponnuahan sillä riittäisi kuuhun asti, pitäisi saada vaan sille vähän jäitä hattuun,” Vera selitti kyykistyessään pukemaan orillensa ruskeita karvareunusteisia suojia. Kata oli myös siirtynyt varustamaan poniaan ja satulavyötä kiinnittäessä jatkoi keskustelua:
”Niijoo, osaan vain kuvitella. Minkä ikäinen Xena olikaan?”
”Täyttää tänä vuonna 7, eli ihan suht nuori vielä,” Vera sanoi hymyillen ja työnsi varovasti kirjavan orin turvan pois takin taskunsa helmasta. Hevosten kuntoon laitto sujui loppuun hiljaisissa tunnelmissa. Molemmat ratsastajat keskittyivät omien ratsujensa varustamiseen, joten hiljaisuus ei tuntunut millään lailla kiusalliselta, päinvastoin, se tuntui enemmänkin kotoisalta ja rauhoittavalta. Vera kiinnitti Edin ruskeiden meksikolaisten suitsien leukahihnan ja kurkisti seinän toiselle puolelle.
”Missäs vaiheessa te ootte? Me oltais nyt valmiita lähtöön”.
”Joo, me ollaan kans, mennään vaa!” Kata vastasi ja otti Leian riimun pois kaulalta. Ratsukot suuntasivat pihalle, hevosten kavioiden kopinan kaikuessa hiljaisen tallin käytäviä pitkin.
Leia oli selkeästi älynnyt homman nimen, sen verran levottomasti se hyrräsi Katan noustessa selkään. Jalustimia ei sentään tarvinnut säätää kuten ratsastuskouluaikoina, mutta Kata olisi melkein toivonut, että joku olisi hetken tarrannut tammaa ohjasta, jottei hänen olisi samalla tarvinnut roikkua ohjassa, satulassa ja satulavyössä. Leia ei ollut vähään aikaan päässyt seurassa maastoon ja levottomuutta saattoi lisätä Edi, joka löntysteli rauhallisena ratsukon edessä. Oria ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tamman hösellys ja Vera hihittelikin pilkullisen tohinalle.
“Sillä näyttää olevan vähän kevättä rinnassa”, nainen totesi huvittuneena, kun tamma olisi oikaissut vaikka pientareen kautta päästäkseen edelle. Kata ei kuitenkaan luottanut siihen, ettei pilkullinen olisi harpponut pitkää käyntiä kolmekymmentä metriä edelle, joten Leia sai pysyä perää pitämässä.
“Tsiisus, odotan innolla sillan ylitystä”, Kata hymyili hieman jännitystä äänessään. Vaikka Leiska ei yleensä pahemmin slaageja saanut, eihän sitä koskaan voinut tietää jos silta aiheuttaisi sitten ensimmäisen ja viimeisen sydärin.
“Eiköhän se mee ihan hyvin yli, jos me mennään edellä”, Vera rauhoitteli, “Otetaanko vähän ravia, jos neiti pääsisi vähän rauhottumaan?”
“Joo otetaan vaan. Tulee vatsalihakset kipeeks tästä hyppelykäynnistä.”
Edi nosti letkeän ravin samalla sekunnilla, kun Vera puristi pohkeensa orin ympärille. Orin pärskiessä ravin tahtiin tyytyväisenä, Vera tunsi olonsa kodikkaaksi. Aikaisempi sähellys Xenan kanssa oli saanut naisen epäilemään taitojaan ratsastajana, mutta oman tutun orin selässä istuminen poisti kaikki epäillyt hetkessä tämän mielestä. Vera katsahti taaksepäin nähdäkseen Katan naamalla suuren hymyn, samalla kun pilkukas poni liiteli reippaassa ravissa orin perässä. Ravaaminen oli kuin olikin rauhoittanut tammaa, eikä se enää yrittänyt ohitella Edin edelle.
”Kaikki hyvin siellä perällä?” Vera huikkasi olkansa yli.
”Joo-o!” Kuului Katan vastaus kavioiden kopinan seasta. Leia pysyi yllättävän hyvin Edin perässä, vaikka orilla olikin aika suuret matkaa voittavat askeleet.
”Kohta tulee loiva mäki, niin otetaan käyntiä sit siellä mäen päällä,” Vera huusi katsomatta taakseen, sillä Edi oli reipastunut ja nostanut päänsä ylös, tarkkaillen ympäristöään korvat hörössä. Vera kummasteli orinsa reaktiota, sillä se yleensä kulki näitä reittejä oikein rennosti ja säpsyilemättä – olihan se tallin viereisiä metsiä tallustellut jo useamman vuoden ajan. Äkkiä mutkan takaa metsätien reunaan ilmestyikin hahmo, joka sai molemmat hevoset säpsähtämään sivulle päin.
Kata tarrasi toisella kädellään Leian harjaan ihan varmuuden vuoksi, kun hahmo liikahteli kohti. Parrakas mies käveli hitaasti ja aavistuksen vaivalloisen näköisesti, iso lihava koira hieman miehen takana. Kumpikin näytti ainakin kauempaa katsottuna vielä ihan ystävälliseltä, mutta Kata oli oppinut, että hevosten kanssa kohdatessa ei ikinä pitänyt luottaa ulkonäköön. Miten kätevää törmätä johonkin jännään juuri hieman ennen sillan ylitystä, tyttö pohti hidastaessaan Veran perässä käyntiin. Leia oli nostanut korvansa vähintään ratsastajansa nenän tasolle ja päästi välillä ilmaan kuuluvan lohikäärmetöräyksen. Tamma harvemmin otti pahempia lähtöjä, mutta puhkua se kyllä osasi. Ediäkin selkeästi hieman epäilytti mies, joka läheni hiljalleen ratsukkojen edetessä eteenpäin, sen verran kovaa sekin puuskaisi oikein pienten sivuaskelten kera.
“Tunnistatko sä tota tyyppiä?” Kata kysyi hiljaisella äänellä, jonka toivoi yltävän vain Veran korviin.
Vera pidätti steppailevaa Ediä sen verran, että Kata ja Leia pääsivät ratsastamaan orin rinnalle. Nainen katsahti mieheen päin ja huokaisi melkein kuin helpoituksesta. Hän kyllä tunnistaisi tämän likaisiin, vanhoihin vaatteisiin pukeutuneen ukon pidemmänkin matkan päästä.
”Joo. Sen nimi on Väinö, ja se asuu tässä lähistöllä pienessä mökissä tuon koiransa kanssa,” Vera vastasi ja suoristi keskustelun myötä vinoutuneen istuntansa. “Se käy usein ruokkimassa peuroja tässä läheisellä syöttöpaikalla”.
”Ei mikään kaikista kirkkain päivänsäde, joka näillä mannuilla kävelee, mutta aika harmiton tapaus,” hän jatkoi kuiskaten lauseensa viimeisen osan. Väinö oli selvästikin huomannut parivaljakon, sillä hän oli napannut koiransa niskavilloista kiinni ja vaappui nyt selkä kaarella tietä pitkin. Mies vilkuili useaan kertaan ratsukoita kohden ja mumisi jotain harmahtavaan partaansa, pidellen samalla valpastunutta koiraansa lähellään. Ohittaessa miehen Vera huikkasi pirteän tervehdyksen, johon hän sai vastauksena vain epämääräistä muminaa.
”Saakelin konikat,” oli ainoa asia minkä Vera onnistui ymmärtämään miehen höpinöistä ennen kuin ukko katosi jo puunrunkojen taakse koiransa kanssa.
Kata huokaisi helpotuksesta ratsukoiden ohittaessa partaveikon. Hän kun ei mielellään törmäisi älyvapaisiin hevosvihaajiin keskellä pusikkoa. Leppäkosken silta lähestyi hitaasti, mutta varmasti, ja myös Leia oli selkeästi huomannut sen. Tamma vaikutti onneksi enemmän uteliaalta kuin pelokkaalta ja kuunteli taukoamatta joen suuntaan. Välillä se pärskähteli kuin purkaakseen hermostustaan ja astellen samalla reippaalla askeleella. Katariina rapsutteli tamman harjan tyveä ja otti varmuuden vuoksi hieman ohjaa tiukemmalle.
"Haluutteko pysähtyä vaikka hetkeks keskelle sit siltaa, jos Leia päättää jänistää? En usko, että se saa mitään kohtausta, mutta älyäis ainakin, ettei ole niin jännää", tyttö kysyi vierellään kävelevältä ratsukolta.
Vera nyökkäsi kannustavasti, "Joo voidaan me. Ei se varmaan ainakaan pahaa tekisi." Kata hymyili kiitollisena ja keskittyi sitten Leian ratsastamiseen. Kosken kohina voimistui hetki hetkeltä ja tamma puhkui ihmeissään, toisin kuin vierellä kävelevä ori.
Edi käveli tuttuun tapaansa rennosti kaula pitkänä, eikä väräyttänyt korvaansakaan, vaikka kosken pitämä kohina peitti metsän muut äänet taakseen. Ori astui puiselle sillalle ilman suurempaa pyytelyä. Sillan alla pauhaava koski vaahtosi ja räiskytti vettä sillan tukipilareita vasten. Sillan kaiteiden reunoilla kasvoi vihreää sammalta, ja joen reunoilla vihreät ruohonkorret olivat paljastuneet lumen alta. Vera katsahti taakseen ja hidasti Edin pysähdykseen. Leia oli pysähtynyt sillan juurelle ja kiemurteli paikoillaan Katan yrittäessä rohkaista poniaan liikkumaan eteenpäin.
”Sori, te saatatte joutua venaamaan meitä hetken”, Kata naurahti. Leia kuopi nyt kaviollaan sillan alkua. Jokaisella kuopaisulla sillasta kuului kaikuva kopsahdus, mikä sai Edin korvat hörölle. Ori käänsi päänsä tamman suuntaan ja katseli ihmeissään sen puuhia. Vera oli jo ehdottamassa, että he voisivat Edin kanssa palata sillan juurelle ja kävellä poniratsukon kanssa samaa tahtia sillan yli, kun Leia äkisti rohkaistukin, ja asteli reippain askelin eteenpäin. Kata rapsutti tamman kaulaa ja kehui sitä ääneen.
”Hyvinhän se meni!” Vera sanoi hymyillen. ”Sit ois vielä yks sillan ylitys tällä reitillä, mutta se on onneksi pikkuisen pienempi.”
Loppuretken Leia päätti yllättäen käyttäytyä. Kata oli ylpeääkin ylpeämpi ponistaan, joka ensimmäisellä kerrallaan uskalsi ylittää huikeat kaksi siltaa ja laukata vielä pidempääkin pätkää hevosen rinnalla, ilman, että pieni sikapossu sai päähänsä lähteä kisaamaan. Tallille tullessa tytön kasvoja kiristi hymy ja niin hyvä fiilis, että se purkautui hyväntuulisena höpöttelynä.
"Haluisiksä lähtee joskus uudestaankin maastoon?", Kata kysyi varovasti ratsukoiden rantauduttua pihamaalle. Kevätpäivä oli edennyt melkein iltaan ja taivas alkoi pikkuhiljaa punertua enteillen hiljaa lähestyvää auringonlaskua.
"Totta kai! Kiva vaan jos on seuraa", Vera vastasi hymyillen. Naisen ilme ja äänensävy olivat niin vilpittömän oloisia, että Kata antoi itsensä uskoa siihen, että oli ehkä vihdoin löytänyt sellaisen tallikaverin, jonka kanssa olisi oikeasti kiva viettää aikaa. Perhoskummun tyypit oli toki mukavia ja sitä rataa, mutta niistä paistoi varsinkin loppuaikoina tietynlainen kateus, joka tuntui mustentavan jokaista kanssakäymistä ja keskustelua.
"Hyvä kuulla! Ainakin tiedän ketä pyydän, kun pitää seuraavan kerran ylittää siltoja", Kata virnisti astellessaan ensimmäisenä tallin käytävälle.
Vera naurahti iloisesti Katan vastaukselle ja jatkoi höpöttämistä matkalla hoitopaikoille. Edin kaula ja kainalot olivat hiestä märät, joten pikainen huuhtelu pesupaikalla oli tarpeen.
”Noniin, joko mennään?” kuului yllättäen tuttu ääni taukohuoneen suunnalta. Vera kääntyi katsomaan ja näki kaksoisveljensä kävelemässä rempseästi kohti hoitopaikkaa.
”Me käytiin jo”, Vera totesi pyörittäen silmiään ja kääntyi takaisin Ediin päin.
”Täh, miten niin kävitte?? Meidänhän piti mennä yhdessä maastoon”, Viljo tuhahti turhautuneena ja laittoi kätensä puuskaan.
”Niin piti, mutta sanoin että mä menen nyt ja lähden ilman sua, jos susta ei kuulu. Ja noh, eipä kuulunut”, Vera tuhahti veljelleen takaisin ja kumartui nostamaan pesusienen Edin harjapakista.
”Sitä paitsi, sain paljon parempaa seuraa maastoon”, Vera naurahti virnistäen ja katsoi kun Viljo vilkuili hetken hämillään ympärilleen ennen, kun ymmärsi siskonsa meinaavan vireisellä hoitopaikalla poniaan puunaavaa Kataa. Viljo moikkasi naista hieman kiusallisen oloisesti ja kääntyi sitten kannoillaan kohti Airen karsinaa.
”Voithan sä pyytää Aavaa jonkun tuntsarin kanssa mukaan”, Vera huudahti veljelleen tasan tarkkaa tietäen, että Viljo ei jaksaisi enää tähän aikaan päivästä kysellä pikkusiskonsa perään. Vastaukseksi Viljo nosti kätensä ylös ja vilautti keskisormeaan nopeasti.
”Anyways, sulla vissiin oli mun numero?” Vera kääntyi äkisti katsomaan Kataan päin ja sai myöntävän vastauksen nyökkäyksen muodossa.
”Pistä tosiaan mulle ihmeessä viestiä, jos kaipaat joku päivä seuraa, ihan vaikka kentälle puomeja nostelemaan! Mä oon kumminkin lähes aina täällä tallilla”, Vera hymyili leveästi.
”Joo, todellakin pistän!” Kata vastasi iloisen oloisesti ja Vera ei voinut muuta kuin hymyillä takaisin tietäen, että oli tänään tehnyt uuden ystävän.