Lahjahymyjä 24.12.
24. joulukuuta oli viime vuonna nostanut arvoaan entisestään. En varsinaisesti mieltänyt itseäni miksikään huimaksi hardcore jouluihmiseksi, mutta kyllä siinä aina jonkinlaista taikaa oli. Joulumieleni oli kuitenkin suurin piirtein tuplaantunut viime vuosista, sillä edellisen vuoden joululahja oli jotain minkä seurasta nautin edelleen joka päivä. Poikkeuksellisesti aamuherätys ei saanut aikaan pahaa mieltä, vaan päinvastoin. Oli ihana herätä lumen leijaillessa hiljaa maahan ja äidin keitellessä riisipuuroa. Alinakin oli tullut joulupyhiksi kotiin, ja sisko tervehti unisena kun hain vierashuoneen kaapista tonttulakkia kypärän päälle. Tallinpito vaati selvästi veronsa, sillä sisko oli nukkunut eilen jo huomattavasti pidempään kuin normaalisti.
“Huomenta muru”, äiti tervehti keittiössä, “Moneltako se sun maastosi oli?”
“Muutama tunti vielä”, vastasin napaten pöydällä olevasta korista eilen koristellun piparin. Leialle koristeltu pipari odotti vielä korin reunalla.
“Me tullaan isän ja Alinan kanssa sitten kävellen vastaan. Otetaan Hellekin mukaan”, äiti selitti vilkaisten nartun suuntaan. Nyökkäsin keräillen aamupalatarvikkeita ja seurasin ikkunasta, kuinka isä kolasi ulkona etupihaa. Luultavasti siitä ei olisi hirveästi hyötyä, illalle kun oltiin luvattu lisää lumisadetta, mutta eipähän tarvitsisi tehdä niin paljon samalla kerralla.
“Kai mä saan ottaa auton?” kysyin vielä tunkien suuhuni toisenkin piparin. Ei ehkä paras tapa aloittaa päivää purukaluston kannalta, mutta kerran vuodessa tuskin hammaskeijukaan pahastuisi.
“Jos ajat varovasti ja saat isäsi suostuteltua auraamaan sen edustan.” Hymyilin kauniisti vastaukseksi ja hipsin yökkäreissä etuovelle iskää huutelemaan.
Tuntui aavistuksen tyhmältä ajella muutaman kilometrin matka, mutta toisaalta en halunnut uhmata jotain talvijumalia lähtemällä pyörällä liikenteeseen. Sitä paitsi takapenkki oli ladottu täyteen joululahjoja tallilaisille ja poneille. Joululauluja laulellessa pari kilsaa hujahti hetkessä ja Rajaseudun parkkipaikalta paikan etsiminenkin tuotti nopeasti tulosta. Autoja oli paikalla paljon luultavasti maastoon osallistuvien takia ja väistelinkin tehokkaasti muutamaa innoissaan kirmaavaa pikkutuntilaista. Lahjat kaappasin takapenkiltä kassiin ja hymy kiristi poskia kun bongasin Leian vihreän pinkissä toppaloimessaan. Tasan vuosi sitten tänä päivänä Leiasta tuli mun. Joka heppaihmisen unelma hevosenmuotoisesta paketista toi edelleen mieleen niin lämpimiä muistoja, että melkein itketti, kun marssin heti ensimmäisenä tamman tarhan luokse.
“Leiska hei! Tulisitko tänne?” huutelin ja sydäntä särkevän iloisena se hylkäsi aamuheinänsä ja Indin ja Miran seuran ravaten suoraan portille.
Löysällä narulla taluttelin ponin suoraan karsinaan. Ohuen talvikarvansa ansiosta se pärjäsi tarhassa vähän huonosti ilman loimea ja toppaloimen kuorittuani annoin ponille mutusteltavaksi tamman nimellä koristellun piparin. Maku oli selvästi varsin epäilyttävä ja pilkullinen heilutteli turpaansa ja oikoi huultansa. Laskeuduin huvittuneena kyykkyyn puraisten itsekkin palasen keksin reunasta. Leia tuli ilmeisesti tulokseen, että maku oli kuin olikin hyvä ja hamusi piparia sylistäni.
“Kata?” ääni kuului tallinkäytävältä ja tasaiset askeleet lähestyivät karsinanovea.
“Joo?” kysyin aavistuksen säpsähtäneenä. En ollut huomannut tällä puolella tallia ketään.
“Ai sä olitkin siellä. Katoin vaan, että karsinan ovi on auki ja ketään ei näy, mutta poni on kuitenkin paikallaan”, Viljo naurahti ehtiessään kohdalle. Nousin rivakasti kyykystä puistellen sylistäni puruja.
“Aa sori, unohdin kutsua sut mukaan meijän salaiseen joulutapaamiseen”, hymyilin viekkaasti yhtäkkisessä itsevarmuuden puuskassani. Poika naurahti nostaen kätensä rapsuttamaan Leian kaulaa.
“Vai sellaistakon te täällä pidättekin. Seuraavalla kerralla pitää soluttaa kaksoisagentti mukaan”, tummatukkainen sanoi ja oli sitten kuiskuttavinaan Leialle. Nauroin huvittuneena ja muistin minkä kassin olinkaan ripustanut karsinan oveen. Joululahjat odottelivat ottajaansa sen pohjalla ja kaivelin sieltä pojan nimellä koristellun pienen lahjakassin.
“Oleppa hyvä”, sanoin ja ojensin lumihiutalekuvioista kassia tummatukkaiselle. Viljon ilme oli niin hölmistynyt, että puna kohosi poskilleni väkisin ja hymyilin varmasti varsin typerän näköisenä.
“Oikeesti? Kiitos”, Viljo kysyi ymmyrkäisenä. Mummo oli luovuttanut käyttööni about kymmenen paria kutomiansa villasukkia, joten olin ottanut oikeudekseni jaella itselleni sopimattomia pareja eteenpäin. Brune kaivoi kassia löytäen ensin suklaapatukan, jonka jälkeen kassista ilmestyivät vihertävät sukat.
“Tiedätkö missä siskos on? Mulla on sille samanlainen paketti”, kysyin lähinnä peittääkseni hermostuneisuuttani.
“Kiitti. Nää on ihan sika hienot!” Viljo hymyili aurinkoisesti käännellen sukkia käsissään, “Ja se on vielä talolla. Tulee varmaan ihan kohta.” Nyökkäsin rapsutellen hajamielisenä Leiaa, joka yritti kovasti osallistua tapahtumiin.
“Hitto, nyt mulla ei oo mitään sulle”, pojan suu mutristui ja melkein naurahdin tälle äkillisille suunnan muutokselle.
“Jos tuut joskus nostelemaan mulle puomeja?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Viljo nyökkäsi tomerana.
“Varmaan hyvä. Se on yleensä niin tylsää hommaa, että kiva vaan jos saa parempaa seuraa, kun perustuntilaiset”, tummatukkainen virnisti ja nyt viimeistään mun posket loistivat varmaan talviomenan punaisina. Enää en keksinyt mitään älykästä sanottavaa, joten livistin paikalta keksien tekosyyksi varusteiden hakemisen joulumaastoa varten.
Takaisin tullessani poika oli liuennut karsinalta ja sain onneksi rauhassa laittaa Leian kuntoon. Talli oli alkanut täyttyä ja joka puolelta kuului iloista puhetta. Joku oli laittanut radionkin päälle ja joululaulut kuuluivat hiljaa Leian karsinalle asti. Tajusin unohtaneeni kokonaan tamman tonttulakin kotiin, joten pistin viestiä Alinalle viestiä, että ottavat sen mukaan, kun perheeni raahautuisi keskustaan hevosletkan mukana. Leia näytti silti niin älyttömän söpöltä (niin kuin toki yleensäkin), että nappasin ponistani kuvan, jonka lähetin snäpissä eteenpäin Myylle. Tyttö ei ollut päässyt tallin maastoon jonkun sukuloimisen tai vastaavan takia, joka tarkoittaisi, että minun pitäisi varmaan etsiytyä joidenkin muiden seuraksi.
Letka muodostui pikkuhiljaa tallipihalle ja asetuin johonkin keskivaiheille Leiskan kanssa. Tamma oli selkeästi ihmeissään hevos- ja ihmismäärästä ja kuikuili uteliaana muita ratsukkoja aina välillä hörähdellen itsekseen. Puhaltelin sormiini ja huikkasin nopeasti ohi kulkevalle Veralle, että etisisi minut käsiinsä maaston jälkeen joululahjaa ajatellen. Nainen hymyili iloisena tonttulakki heilahtaen ja näytti peukkua. Peikon rekeen kiinnitetyt kulkuset kilahtelivat silloin tällöin, kun ori liikahteli eteenpäin ja jono alkoi ottaa lopullista muotoaan. Eteeni ilmestyi tallilla uusi kasvo Evy sekä Jästi ja heidän eteen Passi ja Isla, joita tervehdin hymyllä. Leia yritti tehdä lähempää tuttavuutta pienen shettisruunan kanssa, mutta ehdin napata tamman ohjasta, ennen kuin pilkullinen ehtisi haukata ponin hännästä palaa tai toisin päin.
Lunta sateli hiljalleen, kun tallin joukko vihdoin lähti liikkeelle hyväntuulisena ja onnellisena. Tonttulakit liikahtelivat hevosten askelten tahtiin ja iloiset joululaulut raikasivat. Hymyilytti. Rajaseutu oli parhaita asioita heti Leian jälkeen.